Kaikki mitä rakastin

Kirjoittanut: Siri Hustvedt
Alkuperäinen nimi: What I Loved
Ilmestynyt 2003
Suomentanut: Kristiina Rikman

Leo Hertzberg on taidehistorioitsija, joka elää New Yorkissa vaimonsa kanssa. Leo tutustuu kuvataiteilija Bill Wechleriin ja miehet tuntevat olevansa sielunveljet toisilleen. Bill on naimisissa Lucillen, heiman epätasapainoisen runoilijan kanssa. Vuosien kuluessa perheiden elämät kietoutuvat yhteen. Parit saavat lapsia  ja väittelevät taiteesta ja kirjallisuudesta. Mukana on myös kaunis Violet, Billin maalausten malli. Elämä ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista, ja yllättävä tragedia katkaiseekin henkilöiden elämän raa'alla tavalla.

Olen lukenut aiemmin yhden Hustvedtin teoksen, joten tiesin mitä odottaa teoksen tyyliltä. Teoksessa pureudutaan tarkasti yksityiskohtiin ja pienet asiat voivat olla hyvinkin suuressa roolissa. Tekstistä voi löytää myös syvällisiä ajatuksia, jotka pistävät lukijan miettimään hetkeksi.

"'Tiedätkö, isi, minä aina mietin kuinka paljon ihmisiä maailmassa on. Mietin sitä pelivuorojen välissä ja minulle tuli tosi hassu tunne, ihan niin kuin kaikki olisivat ajatelleet yhtä aikaa, miljardeja ajatuksia.' 'Niinpä', minä sanoin. 'Ajatusten virta jota me emme voi kuulla.' 'Niin. Ja sitten minä sain kumman ajatuksen miten kaikki ne ihmiset näkevät sen mitä näkevät pikkuisen eri tavalla kuin muut.'"

Tarina kerrotaan Leo Hertzbergin näkökulmasta. Teos alkaa siitä, kun Leo on vanha mies ja löytää Violetin Billille kirjoittamat kirjeet. Tarina myös loppuu samaan paikkaan, mistä se on alkanut. En yleensä pidä tällaisesta yhteydestä kirjan alun ja lopun välillä. En tiedä, miksi. Tässä teoksessa se kuitenkin toimi ja oli mielestäni hyvä ratkaisu. Loppu oli oikeastaan muutenkin hyvä, sillä pidän siitä, että kirja loppuu ikään kuin "kesken". 

Kaikki mitä rakastin on mielestäni tyylillisesti erittäin hyvä, mutta jostain syystä tarina ei minua sytyttänyt. Olen lukenut monta ylistävää arviota kirjasta, joten ehkä odotukseni olivat liian korkealla. Pidin myös paljon aikaisemmin lukemastani Hustvedtin teoksesta ja ehkäpä sekin oli osasyynä korkeisiin odotuksiin. Aluksi pidin tarinasta kovasti, mutta käännekohta ei ollut mieleeni, ei sitten yhtään. Ehkäpä se oli turhan ennalta arvattava? En myöskään pitänyt siitä, että puolessa välissä kaikki tapahtumat alkoivat pyöriä Billin pojan ympärillä. 

Kirjan henkilöhahmotkaan eivät suuremmin herättäneet mielenkiintoa. Oikeastaan pidin ainoastaan Bill Wechleristä ja Violetistä. Myös muutata sivuhenkilö, kuten Lazlo ja alteljeen alakerrassa majaileva hra Bob olivat mielestäni viehättäviä. Muut henkilöt olivatkin sitten mielestäni liian latteita  ja persoonattomia tai liian kärjisteltyjä ja stereotyyppisiä.

En osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Sanotaanko niin, että tilanne on 50/50. Puolet kirjasta on mielestäni erinomaista tekstiä, mutta puolet sen sijaan jätti minut kylmäksi. Kyllä tämä kirjojen arviointi osaakin olla joskus vaikeaa. Vertailun vuoksi sanottakoon, että elokuussa lukemani Lumous oli mielestäni  huomattavasti parempi näistä kahdesta lukemastani Siri Hustvedtin teoksesta. 

Onko Kaikki mitä rakastin sinulle mieleinen kirja? Mikä sai sinut ihastumaan tai vihastumaan?

Sydänten sykkeessä

Kirjoittanut: Elizabeth Adler
Alkuperäinen nimi: In a Heartbeat
Ilmestynyt 2000
Suomentanut: Kaarina Sonck

Edellisen, aikaa vievän lukuprosessin jälkeen halusin lukea kirjan, jonka saisin luettua nopeasti. Jotain kevyttä, jonka avulla saisin nollattua ajatuksia muutamassa päivässä. Elizabeth Adlerin Sydänten sykkeessä sopi tarkoitukseen mainiosti.

Kiinteistömoguli Ed Vincent joutuu ampumavälikohtauksen uhriksi New Yorkissa. Hänet kiidätetään teho-osastolle, missä hän vaipuu koomaan. Sitä ennen hän onnistuu lausumaan vain yhden nimen -- Zelda.

Melba Merrydew ei Zelda on rempseä yksinhuoltajaäiti Kaliforniasta. Hän rientää sairaalaan välittömästi kuultuaan rakastettunsa onnettomuudesta Naisen hämmästykseksi häntä epäilläänkin murhayrityksestä. Hänellä on kertoo kuitenkin jännitävän ja mielenkiintoisen tarina, joka lopulta johdattaa hänet  ja tapausta tutkivan komisario Camelian ampujan jäljille. Camelia rakastuu persoonalliseen naiseen ja yhdessä he päättävät selvittää, kuka yritti tappaa Ed Vincentin.

Sydänten sykkeessä oli todella kevyt ja sen sai luettua muutamalta istumalta. Valitettavasti kirjan tapahtumat pystyi arvaamaan hyvin ennalta, loppuratkaisunkin saattoi keksiä jo parinsadan sivun jälkeen. En kuitenkaan odottanut teokselta mitään suurta, joten tämä ei tullut yllätyksenä. Kirjan sisältö oli melkoista "hömppää", jota lukisi ehkä mielummin puoliunessa uimarannalla kuin kotona teekupin ääressä. Se kuitenkin viihdyttu ja sai minut tyhjentämään pääni hetkeksi, mikä olikin kieltämättä ihan tarpeen sillä hetkellä.

Kieltämättä minua hieman huvitti lukea koomassa makaavan Edin ajatuksia. Lirkutteluja naiselle, joka ei aina ollut edes paikalla "kuulemassa". Välillä miehen ajatukset kirjan sivuilla alkoivat ihan turhauttaa. Ei ehkä ollut ihan sellainen juttu, joka vetoaa minuun. Tai ehkä se olisi vedonnutkin, jos se olisi toteutettu muulla tavalla? Tosin, eipä teos kokonaisuudessakaan vakuuttanut minua. Sen latteat henkilöhahmot, ennustettavissa olevat juonenkäänteet ja kliseinen loppu eivät vain olleet mieleeni. En usko, että minun täytyy tässä tilanteessa kovasti perustella mielipidettäni. Ymmärrätte varmasti.

Pitävätkö muut tämäntyyppisestä kirjallisuudesta? Uskon, että teos voi olla jollekin todella viihdyttävää kesälukemista. Tämä voi olla myös helppo tapa lähestyä kirjallisuutta, jos ei ole aikaisemmin lukenut paljoakaan. En tiedä, mutta uskoisin niin. Minä kuitenkin kiikutan kirjan divariin  ja toivon, että joku toinen nauttii siitä enemmän kuin minä.

Zahir

Kirjoittanut: Paulo Coelho
Alkuperäinen nimi: O Zahir
Ilmestynyt 2005
Suomentanut: Sanna Pernu

Kuuluisan, Pariisissa asustelevan kirjailijan vaimo katoaa yllättäen, jäkiä jättämättä. Onko urheana sotakirjeenvaihtajana työskennellyt Esther siepattu, vai onko hän lähtenyt omasta tahdostaan? Hetket vierivät, kirjailija kaipaa rakastamaansa naista ja haluaa ymmärtää, miksi tämä on kadonnut. Vaimosta tulee hänelle pakkomielle -- Zahir.

Kirjailija päättä jatkaa elämäänsä. Mies löytää uuden rakkauden ja kirjoittaa menestyksekkään teoksen, tutustuu uusiin ihmisiin. Hänen täytyy kuitenkin päästä eroon Zahirista, ja tämä onnistuu ainoastaan matkaamalla Keski-Aasiassa oleilevan Estherin luo. Fyysisen matkan lisäksi kirjailija tekee oman sisäisen matkansa, jolloin hän oppii tuntemaan itsensä paremmin ja ymmärtämään rakkautta ja elämää aivan uudella tavalla.

En ole aikaisemmin lukenut Coelhon teoksia, mutta tämän kirjan luettuani tartun varmasti muihinkin kirjailijan tuotoksiin. Vaikka minulla meni lukemiseen melko paljon aikaa, Zahir on juuri sellainen kirja, mistä minä pidän. Kaunista, mutta suhteellisen nopeasti luettavaa tekstiä ja mielenkiintoisia, moniulotteisia henkilöitä, jotka saavat minut ihastumaan ja toisaalta myös vihastumaan. Eniten minua viehättää nimenomaan Coelhon tapa kirjoittaa. Tunnelma oli hieman samankaltainen, kuin Makinea lukiessani. Pidän todella paljon tällaisesta "taiteilijamaisesta" otteesta kirjoissa. Ja kun sillä otteella kirjoitetaan taidemaailmasta, niin lopputulos ei voi olla mitään muuta kuin hyvä ja kaunis. Coelho ei kuitenkaan vie mitään äärimmäisyyksiin, vaan kokonaisuus pysyy selkeänä ja helposti luettavana.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, teoksen henkilöhahmot aiheuttivat minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Välillä ihailin kirjailijan voimakasta tahtoa ja päättäivyyttä, mutta seuraavalla sivuilla saatoinkin jo kiehua raivosta kirjailijan aikaansaamattomuuden ja "kärsivä taiteilija" -mentaliteetin vuoksi. Mihailkin tuntui silloin tällöin kiehtovalta oman tiensä kulkijalta, mutta useimmiten ärsyynnyin henkilön kummallisuuteen, outoihin ajatuksiin ja turhaan salaperäisyyteen. Mariekin oli ihailtavan lojaali ja luottavainen, mutta välillä niin ahdistavan alistuva nainen. Coelho onkin onnistunut luodessaan voimakkaita hahmoja, jotka saavat ihmisissä aikaan tunteita.

Paulo Coelhon kirjat ovat kehuttuja ja suosittuja, moni tunnunikin on lukenut hänen teoksiaan. Zahir todisti minulle, että kehut eivät suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan Coelhon tyyli on kerrassaan ihastuttava. Mikä teos minun kannattaisi lukea seuraavaksi? Tarttuisinki Alkemistiin vai Portobellon noitaan? Osaisiko joku suositella?

Haluaisin vielä kiittää La petite lectrice -blogin Katria, jonka järjestämästä arvonnasta satuin voittamaan Zahirin ja Tämä siunattu koti -teoksen. Katri ei lämmennyt suuremmin kummalekaan kirjoista, mutta minä pidin molemmista kovasti ja olen onnellinen, että sain ne käsiini. Lahirin  teoksia en olisi varmasti edes huomannut ilman blogia, mutta nyt Kaima odottaakin hyllyssä omaa vuoroaan. Onneksi meitä on moneen junaan! 

Inspiroivia kuvia

Olen ottanut kuvat itse, ethän siis kopioi niitä luvatta!

Kun elämä stressaa

Paulo Coelhon Zahir on maannut yöpöydälläni jo pitkän tovin. Jostain syystä en vain saa kirjaa luettua. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi kirjasta. Se on mielestäni ihana ja kirjoitan siitä varmasti vielä joku päivä arvion. Miksi lukeminen kuitenkin tökkii? Olen jo pitkään pohtinut vastausta kysymykseen.

Kaikkein todennäköisin syy viime aikojen hiljaiseloon on koulu. Kauhea määrä töitä palautettavama ja lukuisia oppikirjoja selattavana. Tämän lisäksi pitäisi jaksaa käydä töissä ja urheilemassa. Pitäisi olla myös sosiaalinen ja pitää yhteyttä kavereihin. Kun rauhallista vapaa-aikaa lopulta löytyy, en osaa tarttua kirjaan. Kaivaudun mieluummin peiton alle ja nukahdan. 

Syynä voi olla myös se, että en osaa lukea pienissä pätkissä. Haluan varata lukemiseen aikaa ja uppoutua tarinaan kunnolla. Valitettavasti se ei onnistu minulta bussissa tai vastaavassa tilanteessa. Olen oikeasti kateellinen kaikille, jotka pystyvät lukemaan aina muutaman sivun kerrallaan.

Haluan lukea. Mikään ei ole ihanampaa kuin istua rauhassa hyvän kirjan kanssa. Tuntuu kuitenkin siltä, että oma elämä riepottelee tällä hetkellä niin paljon, että ei ole aikaa ja jaksamista uppoutua muhini maialmoihin. Vaikka se olisikin ehkä kaikkein paras keino paeta ympäröivää kaaosta. Olen muuttamassa tällä viikolla uuteen asuntoon ja olin viime viikon reissussa, joten stressiä on riittänyt. 

Miten saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja tartuttua kirjaan? Tiedän, että nauttisin ja oloni paranisi  suunnattomasti, jos vain saisin olla rauhassa ja malttaisin lukea. Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, että ei ole lupaa rentoutua, kun olisi niin paljon asioita hoidettavana. Tämä saattaa kuulostaa ulkopuolisesta täysin käsittämättömältä, mutta itse koen tilanteen todelliseksi ongelmaksi.

Toivottavasti elämä tasaantuu ja pääsen pian taas lukemaan hyviä kirjoja. Talvikin tulee, ja sohvalle käpertyminen teekupin kanssa kuulostaa ihan liian täydelliseltä.

Tämä siunattu koti

Kirjoittanut: Jhumpa Lahiri
Alkuperäinen nimi: Interpreter of Maladies
Ilmestynyt 1999
Suomentanut: Kersti Juva

Jhumpa Lahirin esikoisteos koostuu yhdeksästä kertomuksesta. Ne ovat erillisiä, mutta liittyvät kaikki jollain tavalla Intiaan. Tarinat ovat Väliaikainen järjestely, Kun Pirzada kävi meillä syömässä, Tuskien tulkki, Oikea durwan, Seksikäs, Senin täti, Tämä siunattu koti, Bibi Haldarin hoidot ja Kolmas ja viimeinen maanosa. 

Pidin jokaisesta tarinasta kovasti ja kaikki kertomukset tulikin luettua muutaman päivän aikana. En ole pitkään aikaan lukenut novelleja ja tämä teos toi tilanteeseeni erittäin mukavaa ja toivottua vaihtelua. Nautin paljon Lahirin teoksesta ja aion painaa kirjailijan nimen muisitini tulevaisuuden varalle.

Tämä siunattu koti käsittelee erilaisten ja toisilleen vieriden kulttuurien kohtaamista, suuria elämänmuutoksia ja rakkautta sen eri vaiheissa. Teoksessa on jotain todella herkkää, arkisetkin asiat kuvataan todella kauniisti ja lämpimästi. Pienet jokapäiväiset tapahtumat ja kohtaamiset kasvavat suuriksi ja merkittäviksi, näennäisen vaatimattomat henkilöt muuttuvat sankareiksi. Uskon, että novellien herkkä ja lämmin tunnelma oli juuri se tekijä, joka sai minut innostumaan teoksesta.

Intialainen kulttuuri on mielestäni todella kiehtova ja kaunis myös kaikessa karuudessaan. Olen kokenut sen aina jollain tavalla erityisen kiinnostavaksi ja haluaisinkin joskus päsätä käymään maassa itse. Intia on minun silmissäni lämmin, värikäs ja mausteinen. Siellä elää ihmisiä kaikista yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ryhmistä, samoissa kylissä ja kaupungeissa. Maailman väkirikkaimmalla maalla riittää ongelmia, mutta silti se on pystynyt säilyttämään elävänä kauniin kulttuurinsa. Kiinnostukseni tätä monipuolista maata kohtaan on varmasti toinen syy siihen, miksi pidin Lahirin teoksesta niin paljon.

Oletteko te lukeneet Jhumpa Lahirin teoksia? Mitä mieltä olette näistä kertomuksista? Mikä oli suosikkinne? Ajattelin lisätä Lahirin Kaiman lukulistalleni, sillä luin siitä muutaman arvostelun ja sekin onnistui herättämään mielenkiintoni.

Punapukuisen naisen talo

Kirjoittanut: Maija Asunta-Johnston

Ilmestynyt 1999

Kun Wienissä asuva Maija Asunta-Johnston ostaa keväällä 1994 talon pienestä unkarilaisesta kylästä, hän astuu tietämättään todelliseen seikkailuun. Várbalogin pikkukylässä "puitteet ovat vaatimattomat, tapahtumat vähäeleisiä ja kohtaamiset usein ruohonjuuritason tapaamisia", mutta elämä talossa on täynnä yllätyksiä ja elämän pieniä iloja.

Tämä teos on päiväkirja, joka kertoo puuhakkaasta elämästä Punapukuisen naisen talossa vuosina 1994-1997. Päivät Várbalogissa täyttyvät arkisesta aherruksesta, puutarhan hoidosta, mehun keittämisestä ja lauluilloista ystävien kanssa. Arastelin hieman kirjan lukemista, sillä päiväkirjamuotoon kirjoitetut teokset saavat minut tuntemaan oloni "tirkistelijäksi".

Aluksi minusta oli todella mukava lukea talon kunnostuksesta, puutarhatöistä, marjojen mehustamisesta ja odottamisesta Itävallan ja Unkarin rajalla, mutta melko pian lukeminen alkoi tökkiä pahemman kerran. Minusta tuntui siltä, että kirja toistaa itseään. Enkö minä lukenut tämän jo aiemmin? Tietenkään ei voi olettaa, että pienessä maalaiskylässä tapahtuisikaan mitään ihmeellistä, mutta minulle parisataa sivua rikkaruohojen kitkemistä on jo hieman liikaa. Kirjan lukeminen loppuun oli minulle melkoinen prosessi ja puhdas työvoitto sen sijaan, että olisin siitä jollain tapaa nauttinut. Olisin kovasti halunnut pitää teoksesta ja suomalaisella sisulla annoinkin sille monta mahdollisuutta, mutta aina ei nappaa. 

Kirjassa vilahtaa todella monta eri henkilöä ja välillä on vaikea hahmottaa, kuka on kuka. Lisäksi osa talon vieraiden päiväkirjamerkinnöistä on kirjoitettu joko englanniksi tai saksaksi. Tämä on harmi, sillä englanniksi kirjoitetut pätkät pystyin kyllä lukemaan, mutta saksankielinen teksti oli vain pakko hypätä yli. Olisi ollut mukava lukea talon vieraiden mietteitä, mutta ymmärrän kyllä, miki ne on jätetty suomentamatta.

Kirjasta löytyy kuitenkin myös positiivisia puolia. Pidän todella paljon Asunta-Johnstonin tyylistä kirjoittaa, mikä on varmasti yksi syy siihen, että luin kirjan loppuun asti. Minusta oli mukava lukea kuvauksia talon pihasta ja sen kasveista, sillä olen itsekin puutarhassa viihtyvää sorttia. Loppujen lopuksi uskon, että olen  vain väärä lukija tälle kirjalle. Joku toinen nauttisi tästä varmasti erittäin paljon. Itse olen kutienkin tyytyväinen, että kirja on luettu ja saan siirtyä muiden teosten pariin.

I ♥ YOUR BLOG

Sain tällaisen ihanaisen post it -lappusen La petite lectrice -blogin Katrilta. Kiitoksia ihan kurjan paljon! Tunnustus on tarkoitus antaa viidelle suosikkiblogille ja minä annan lappusen seuraaville bloggaajille:

Tea with Anna Karenina -blogin Nooralle, Luen ja kirjoitan -blogin Paulalle, Luettua-blogin Sannalle, Kirjojen salainen puutarha -blogin Äidille ja Tarinauttisen hämärän hetket -blogin Elma Ilonalle. Kaikilla teillä on ihanat blogit ja kirjoituksianne on mukava lukea. Minun oli todella vaikea valita nämä blogit, mutta. onneksi niin moni on lappusen jo saanutkin.

Tässäpä pikkirikkisen ohjeistusta:

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.

4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Ranskalainen testamentti

Kirjoittanut: Andreï Makine
Alkuperäinen nimi: Le testament francais
Ilmestynyt 1995
Suomentanut: Annikki Suni

"Pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella aron laidalla Siperiassa ja kuulee mielikuvitusta kiihottavia kertomuksia entisiltä ajoilta. Ajoilta jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa, kertomuksia tapahtumista ja paikoista jotka taikoivat oven auki todellisuuden arjesta ihmemaailmaan. Perveke leijuu aron yllä, ja poika näkee edessään Pariisin suuren tulvan, kaupungin talorykelmät, katedraalien huiput. Isoäidin säilyttämät sanomalehtileikkeet ja vanhat valokuvat lumoavat pojan. Isoäidiltä hän myös perii rakkauden ranskan kieleen ja kirjallisuuteen.

Isoäiti Charlotten kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain venäläinen suljettu yhteiskunta ja keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä."

Tämä on on ihana kirja, jossa nuori poika etsii itseään ja omaa identiteettiän neuvostoajan Venäjällä. Teksti on aivan mielettömän kaunista ja ainutlaatuista. Miten niin karut ja arkiset tapahtumat ja ajatukset voikin kertoa  näin mielettömällä tavalla? Ristiriita on kiehtova, lähes lumoava. Myös ympäristön kuvaukset ovat  mielestäni todella upeita. Olen kuullut, että kirja on kaunis, mutta ihan tällaista en sentään osannut odottaa. Voiko tätä kehua tarpeeksi?

"Viiruselkäisiä ahvenia, täplikkäitä haukia, punaeväisiä sorvia nousi avannosta; ne irrotettiin koukusta ja heitettiin lumeen. Muutaman kerran hypähdettyään ne jähmettyivät ja jäätyivät hyytävässä tuulessa. Selkäevät peittyivät kiteisiin, niistä tuli satumaisia diadeemeja."

"Aurinko sammui aron laidalle. Mutta viileiden kesäiltojen valoisa kuulaus säilyi ilmassa vielä pitkään. Metsikön takaa kajahti Kukuskan vihellys, kylmässä ilmassa kimeämpänä kuin ennen. Puiden oksia täplittivät jo keltaiset lehdet. Aivan ensimmäiset. Pienen veturin vihellys kajahti taas. Nyt jo kaukaa, heikentyneenä."

Makinen teos on todella tunnelmallinen ja koskettava. Takakansi kertoo romaanin pohjana olevan kirjailijat omat vaiheet, mutta minä luin sitä mieluummin täysin fiktiivisenä kertomuksena. Olin aivan omissa maailmoissani kirjan kanssa, uppouduin siihen täysin. Moni asia jää teoksessa avoimeksi, mutta minusta sen ei kuulukaan paljastaa ihan kaikkea, eikä jokaista riviä ole tarkoituskaan ymmärtää. Kenties juuri se tietty salaperäisyys tekee teoksesta niin  vetovoimaisen ja valloittavan. Uskon, että Ranskalainen testamentti on sellainen kirja, josta löytää jokaisella lukukerralla  aina jotain uutta.

Minua kiinnosti myös kahden täysin erilaisen maan vastakkainasettelu. Ihastuttava, elämäniloinen ja lämmin Ranska, vastassaan karu, kylmä ja sotaisa Venäjä. Asetelma luo jännitteitä, jotka eivät purkaudu missään vaiheessa. Poika kamppailee näiden kahden maailman välillä ja yrittää löytää omaa paikkaansa. Se ei ole helppoa, etenkään jos ympäristö asettaa tiettyjä odotuksia ja paineita.

Jos minun täytyy sanoa kirjasta jotain negatiivista, niin huutomerkkejä ja kolmea pistettä löytyy tekstistä hieman turhan usein. Jos tällaista lukisi monta kirjaa peräkkäin, alkaisi se pikkuhiljaa ärsyttää. Kun jotain asiaa toistetaan liian usein, se menettää merkityksensä ja hohteensa.

Ranskalainen testamentti oli ensimmäinen Makinen teos, jonka luin, eikä se varmasti jää viimeiseksi. Ymmärsin tarttua tähän kirjaan ainoastaan muiden blogien ansioista. Olin lukenut monta hyvää arvostelua ja lukukokemusta teoksesta ja kun sen kauniit kannet osuivat silmiini divarissa, en voinut enää poistua ilman sitä. Te blogisisaret/veljet ette ole kehuneet tätä turhaan! Yksi parhaista lukemistani kirjoista, rakkautta ensimmäisestä sivusta lähtien.

Iltasatuja Lauralle

Järjestelin eilen kirjahyllyäni, selasin ja silittelin rakkaimpia aarteitani. Päätin haastaa itseni lukemaan kaikki kirjahyllystäni löytyvät sadut. Kirjat ovat kerääntyneet minulle pikkuhiljaa vuosien varrella ja aina olen lukenut, varjellut ja rakastanut niitä. Ajattelin, että voisin silloin tällöin lukea yhden tarinan itselleni iltasaduksi. Noita tarinoita nimittäin riittää kyllä pidemmäksikin aikaa...

Astrid Lindgren: Kaikki minun lapseni

Raul Roine: Satuja

Elsa Beskow: Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä

Suomen lasten hölmöläissadut

Suomen lasten eläinsadut

Raili Pursiainen & Heikki Hyvärinen: Savon lasten satukirja

H.C Andersenin satuaarteita

Suomen lasten satuaarteet

Elsa Beskow: Kukkaisjuhla

Rudolf Koivun satuja ja tarinoita

Tottakai hyllystäni löytyy myös Mauri Kunnaksen Koiramäki, Seitsemän koiraveljestä ja Robin Hood. En kuitenkaan ota niitä mukaan haasteeseen, sillä ne tulee kyllä luettua ainakin kerran vuodessa.

Pieni suklaapuoti

Kirjoittanut: Joanne Harris

Alkuperäinen nimi: Chocolat

Ilmestynyt 1999

Suomentanut: Arja Gothoni

"Katselin näyteikkunaa tänä aamuna. Valkoiselle marmorihyllylle on asetettu lukemattomia rasioita, paketteja, hopea- ja kultapaperitötteröirä, ruusukkeita, kelloja, kukkasia, sydämiä ja pitkiä monivärisiä nauhakiehkuroita. Lasimaljoissa ja vadeilla on suklaata, konvehteja, Venuksen rintoja, tryffeleitä, kerjäläisiä, sokeroituja hedelmiä, pähkinämakeisia, suklaasimpukoita, sokeroituja ruusun terälehtiä ja orvokkeja... Puoliksi laskettu kaihdin suojaa niitä auringolta ja ne hohtavat tummina kuin vedenalainen aarre, kuin Aladdinin luolan makeat kalleudet."

Kun kiertolaisen elämää elänyt Vianne Rocher asettuu tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään ja avaa herkullisen suklaapuodin, ei kristittyjen kyläläisten elämä ole enää entisellään. Käsintehdyt suklaamakeiset sekä Viannen elämänilo ja huoleton olemus saavat kylän ihmiset ihastumaan, mutta myös pahastumaan. Toiset turvautuvat hädän hetkellä kirkon sijasta kaakaokuppiin, kun taas toiset alkavat korostaa entistä enemmän perinteisiä kristillisiä arvoja. Kylän kirkonmies Francis Reynaud ajattelee Viannen Suklaataivaan olevan pakanallinen uhka, joka saattaa kyläläiset paholaisen teille. Pääsiäisen suklaafestivaali on papille liikaa ja tämä päättää lopulta ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti on itsessään kuin ihana ja makea suklaakonvehti. En tiedä, voiko kirjaa kuvata tällaisella sanalla, mutta minusta tarina on kerrassaan suloinen. Onnellisia ihmisiä, juhlia, suklaata ja vielä enemmän suklaata. Lämminhenkinen teos vetää suupielet hymyyn lähes väisätämättä. Vaikka vaikeuksia riittää, elämänilo säilyy ja kaikki päättyy lopulta onnellisesti.

Suurin osa kirjasta kerrotaan Vianne Rocherin näkökulmasta, mutta osassa kirjaa kertojana toimii pappi Reynaud, joka tilittää tuntojaan häntä edeltäneelle kirkonmiehelle. Tämä on mielestäni erittäin hauska asetelma, tarinaa kerrotaan taisteluparin molempien osapuolien näkökulmasta. Lukiessa ei kuitenkaan mene missään vaiheessa sekaisin eikä tarvitse erikseen miettiä, kuka on milloinkin äänessä. 

Teoksen henkilöhahmot ovat sympaattisia maalaiskylän asukkaita ja erilaisia, omalaatuisia persoonia. Suklaataivaan omistaja Vianne Rocher ja tämän iloinen tytär Anouk, jolla on mielikuvitusystävänään kani nimeltä Pantoufle. Guillaume Duplessis, joka rakastaa koiraansa yli kaikein. Armande, Joséphine ja Roux  -- kaikki ovat mielestäni erittäin hurmaavia henkilöitä. Minulle syntyi kirjaa lukiessa hauska mielleyhtymä, sillä yhdistin Francis Reynaudin jatkuvasti Disneyn elokuvasta Notre Damen kellonsoittaja tuttuun Frolloon. Hartaasti uskovainen mies, joka pitää eri tavalla ajattelevaa naista paholaisen lähettiläänä. Vahva hahmo, jolla on kuitenkin  inhimillisiä heikkouksia.

Oi, nautin tämän kirjan lukemisesta ihan hirmuisen paljon ja Pieni suklaapuoti jää varmasti hyllyyni pidemmäksi aikaa. Tämä on varmaan parasta mahdollista luettavaa, jos elämässä sattuu tulemaan sellainen kausi, että kaikki tökkii ja menee päin metsää. Olen nähnyt tarinaan pohjautuvan elokuvan joskus kauan sitten, mutta pitääpä katsoa se mahdollisimman pian uudelleen. Minun on melko vaikea kuvitella Johnny Deppiä Rouxina, mutta onneksi näyttelijä hoitaa lähes aina roolinsa kunnialla.

Mitäs mieltä te muut olette olleet tästä suloisesta kirjasta? Oliko Pieni suklaapuoti herkullista luettavaa, vai kenties liian makeaa? Mitä mieltä olette kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, vastasiko odotuksia?

Teetä, keksejä ja hyvä kirja

Tässäpä tuulisen ja viileän sunnuntaipäivän ohjema tiivistetysti. Pieni suklaapuoti, mustikkateetä ja kaurakeksejä. Kuulostaapa melkein liian täydelliseltä kotipäivältä. Tämän kuitenkin täytyy mennä näin, koska  kuvan asetelmakin syntyi ihan vahingossa. Ihanaa ja rentouttavaa sunnuntaita kaikille!

Tyttö ja helmikorvakoru

Kirjoittanut: Tracy Chevalier
Alkuperäinen nimi: Girl with a Pearl Earring
Ilmestynyt 1999
Suomentanut: Arja Gothoni

Hollantilaisessa pikkukaupunki Delftissä asuva Griet on kuusitoistavuotias, kun hän saa yllättäen tietää, että hänen on määrä mennä palvelustytöksi arvostetun taiteilija Vermeerin perheeseen. Kuuliaisen ja säädyllisen protestanttitytön on vaikea sopeutua uuteen, katolilaiseen palveluspaikaansa. Työtä on paljon, emäntä ei pidä hänestä, osa lapsista on hankalia ja seinilläkin riippuu erikoisia maalauksia.

Grietin onneksi hänellä on pääsy talon pyhättöön, taiteilijan ateljeehen, mihin Vermeerin vaimollakaan ei ole asiaa. Tytön tehtävänä on siivota ateljee päivittäin niin, että se näyttää siltä, kuin mihinkään ei olisi koskettu. Pikkuhiljaa nuoresta Grietistä tulee myös taidemaalarin apulainen. Hän toimittaan isännälleen tarvikkeita ja valmistaa maaleja salassa muulta perheeltä. 

Elämä perheen piikana ei ole helppoa, varsinkaan jos joutuu tekemään ylimääräisiä töitä piilossa perheen emännältä ja lapsilta. Ainoastaan Vermeerin anoppi Maria Thins tietää Grietin uudesta toimenkuvasta. Maalien valmistuksen lisäksi hän joutuu edelleen pesemään pyykkiä, kuuramaan lattioita ja hoitamaan ostoksia. Tyttö pääsee näkemään vanhempiaan ainoastaan sunnuntaisin, jolloin hän käy kirkossa ja syö päivällistä perheensä kanssa. 

Kun Griet on ollut palvelustyttönä lähes kaksi vuotta, hän istuu taiteilijan malliksi, isäntänsä maalattavaksi. Kaupungin rikas mies van Ruijven on kovin mieltynyt "suurisilmäiseen piikaan" ja haluaa, että taitelija maalaa hänelle Grietistä muotokuvan. Järjestely ei kuitenkaan miellytä kaikkia -- ei ainakaan lihakauppiaan poika Pieteriä, jonka kanssa tytöllä on lämpimät välit. Maalausta ei hyväksy myöskään Grietin vanhemmat tai Vermeerin perheen emäntä Catharina. Tämän vuoksi teoksen on valmistuttava salassa. Piikatytön ei myöskään pitäisi koskaan unohtaa taustaansa.

Tämä historiallinen romaani sijoittuu 1660-luvun Hollantiin ja on tarina taiteilija Johannes Vermeeristä ja Turbaanipäinen tyttö -maalauksen mallista. En yleensä suuremmin välitä historiallisista kirjoista, mutta nautin tästä todella paljon. Ehkä se on tuo taidemaailma, joka vetää minua puoleensa. Sainkin tästä kirjasta paljon irti, koska olen jo aikaisemmin perehtynyt Vermeerin teoksiin, hän on nimittäin yksi lempitaiteilijoistani. Tyttö ja helmikorvakoru oli todella helppoa luettavaa, ei ollenkaan puuduttavaa. Ahmin tämänkin todella nopeasti ja tykkäsin kovasti. Minusta on mukava, kun tarina sijoittuu Hollantiin, sillä kävin siellä vuosia sitten ja voin vieläkin nähdä silmieni edessä ne kanavat, niillä kulkevat veneet ja ihanat, lukuisat pienet sillat.

Voin lämpimästi suositella tätä teosta kaikille kuvataiteen ystäville. Ei kuitenkaan tarvitse olla mikään taidehistorian ansiantuntija nauttiakseen kirjasta. Uskon, että olisin pitänyt tästä, vaikka en olisi koskaan aikaisemmin kuullutkaan kirjassa esiintyvästä taiteilijasta. Kaikkihan meistä kuitenkin varmasti tietävät kuuluisan maalauksen, jossa huivipäisellä tytöllä on helmikorvakoru?

Lumous

Kirjoittanut: Siri Hustvedt
Alkuperäinen nimi: The Enchantment of Lily Dahl
Imestynyt 1996
Suomentanut: Kristiina Rikman

Yhdeksäntoistavuotias Lily Dahl katselee ikkunastaan uutta, tuntematonta naapuriaan. Mies on komea, salaperäinen ja hänen huoneistostaan kantautuu öisin oopperamusiikkia, Mozartin Don Giovannia. Hän on New Yorkista pikkukaupunkiin saapunut taiteilija, jonka luona vierailee epämääräistä väkeä.

Muutamien mutkien kautta Lily tutustuu Edward Shapiroon, lumoutuu ja rakastuu mieheen syvästi ja voimakkaasti. Taiteen ja rakkauden siivittämässä elämässä kaikki ei aina kuitenkaan mene, niin kuin pitäisi. Luvassa on väärinkäsityksiä, draamaa ja surkeita ihmiskohtaloita. Taiteen maailma ei aina olekaan niin kaunis, kuin voisi kuvitella.

Löysin tämän kirjan sunnuntaina, aloitin kahlaamaan sitä läpi eilen ja tänä aamuna se oli luettu. Uppouduin kirjaan useiksi tunneiksi kerrallaan, enkä olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Minua melkein harmitti, kun etenin viimeisen sivun loppuun. Pidin kirjasta todella paljon. Vaikka lukujen puute kirjassa sai lukemisen tuntumaan välillä hieman puuduttavalta, ei se loppujen lopuksi estänyt minua ahmimasta kirjaa miltei ennätysajassa. Rehellisesti sanottuna minua hieman hävettää, etten kaikista kehuista huolimatta ole lukenut Hustvedtin teoksia aiemmin. Ensivaikutelma tämän amerikannorjalaisen kirjailijan teoksista on kuitenkin erittäin myönteinen. Olen vaikuttunut. Kirjahyllyssäni makaava Kaikki mitä rakastin päätyy varmasti piakkoin yöpöydälleni.

Eniten kirjassa minua viehättivät sen erilaiset ja mielenkiintoiset henkilöhahmot. Lily Dahl, kahvilassa työskentelevä ja näyttelijän urasta haaveileva 19-vuotias nuori, jolta ei luonnetta puutu. Kuitenkin tomeran ja temperamenttisen kuoren alla asuu haavoittuvainen ja jollain tasolla myös epävarma naisenalku. Tyttö rakastuu itseään monta vuotta vanhempaan Ediin, jonka salaperäisestä taiteilijan luonteesta on vaikea päästä selville. Kuvataiteilija haluaa maalata muotokuvan viehättävästä Mabel-mummosta, Lilyn omaperäisestä kämppäkaverista. Mukana tarinassa ovat myös Lilyn äkäinen esimies Vince, enemmän tai vähemmän tärähtänyt, änkyttävä Martin Petersen, erikoiset Bodlerin veljekset Frank ja Dick, juoruileva kukkamekkotäti Dolores ja monet muut omaperäiset henkilöt.

Kaikki nämä henkilöt asuvat pienessä Websterissä Dakotassa, paikassa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Uusi ihminen paikkakunnalla herättää suunnatonta kiinnostusta. Jokainen tapahtuma tai ihmissuhde tulee väistämättä kaikkien tietoon. Huhut leviävät ja muuttavat muotoaan matkalla ihmiseltä toiselle. Kaikkea tätä voisi olettaa pienellä paikkakunnalla tapahtuvan.

En ihmettele ollenkaan, miksi Siri Hustvedtistä on tullut suosittu kirjailija suomalaisten lukijoiden keskuudessa. Vaikka ennekko-odotukseni olivat kaikkien kehujen ansiosta melko korkealla, Lumous onnistui täyttämään melkein kaikki odotukseni. Mikään suurempi asia ei jäänyt kaivelemaan minua. Silti, vaikka kirja oli todella hyvä ja nautin sen lukemisesta erittäin paljon, se ei noussut lempikirjojeni joukkoon. En tiedä ollenkaan, miksi. Ehkä kirjasta puuttui se äärimmäisen pieni seikka, joka olisi saanut minut haltioitumaan täysin. Luulenpa, että minun pitää lukea kirja vielä joskus uudelleen.

"Nyt mukaan ei tartu yhtään kirjaa" -reissu

Äiti pyysi kahtena päivänä mukaansa kirpparille. Tavoitteena oli "nyt mukaan ei tartu yhtään kirjaa" -reissu. Niin varmaan, tuota en uskonut itsekään. Tässä on parin päivän saldo muutamalta eri kirpputorilta. Äitinikin tykkää lukea, vaikka tahti on hänellä huomattavasti verkkaisempi kuin minulla. Siksi ostamme usein edullisesti sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat meitä molempia. Kun molemmat ovat kahlanneet kirjat läpi, parhaat jätetään hyllyyn ja muut laitetaan kiertoon. Minä luen hieman monipuolisemmin erilaisia kirjoja kuin äitini, minkä vuoksi osa päätyy omaan henkilökohtaiseen hyllyyni, joka alkaa olla pikkuhiljaa täpötäysi. Apua!

Tällä kertaa mukaan tarttuivat seuraavat teokset:

Siri Hustvedt: Lumous

Stewart Lee Allen: Paholaisen juoma

Joanne Harris: Karamellikengät

Vikas Swarup: Slummien miljonääri

Alexandra Marinina: Kuoleman käsikirjoitus

Sujata Massey: Rei Shimura ja ikebana-mestari

Leslie T. Chang: Tehtaan tytöt

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Löytyykös lukukokemuksia näistä kyseisistä kirjoista? Muutaman kirjan ostin ihan puhdasta uteliaisuuttani, ilman suurempia ennakko-odotuksia. Olen nyt aloittanut lukemaan tuota kahvin historiaa ja vaikuttaisi olevan ihan mukavaa vaihtelua. Milloinhan saadan äidin kanssa nämä luettua, voi nimittäin mennä jokunen tovi. Ehkä sitten seuraava kirpparikierros paremmalla menestyksellä...

Mayojen testamentti

Kirjoittanut: Steve Alten
Akluperäinen nimi: Domain
Ilmestynyt 2001
Suomentanut: Laura Beck

"Muinaisten mayojen kalenterissa ennustetaan ihmiskunnan tuhoutuvan talvipäivänseisauksena 21. joulukuuta 2012."

Sain vihdoin luettua tämän minua jo pitkään kiinnostaneen teoksen. Mayojen teastamentti oli minulle todella suuri harppaus pois omalta mukavuusalueeltani. Olin positiivisesti yllättynyt, vaikka en vieläkään osaa täysin sisäistää kaikkea. Tätä on vaikea kuvailla, joten kopioin  blogiini suoraan takakannen tekstin.

"Arkeologi Julius Gabriel on tutkinut mayojen ennustutsta vuosikymmenten ajan. Hän on saanut selville, että maapallolle on jätetty ohjeet ihmiskunnan pelastamiseksi. Tässä palapelissä yhdistyvät Kukulcánin pyramidi, Stonehenge, Gizan pyramidit, Angkor Watin temppeli, Nazcan autiomaan piirrokset ja Piri Reisin kartta. Julius Gabriel kuitenkin kuolee pilkattuna ja halveksittuna ennen kuin ehtii ratkaista arvoituksen. Hänen poikansa Mick jatkaa isänsä tutkimuksia tuomiopäivän vääjäämättä lähestyessä.

Vuonna 2012 floridalaisessa vankimielisairaalassa työnkentelevä psykiatri Dominique Vazquez saa vastuulleen Mick Gabrielin, paranoidin skitsofreenikon, jolla on harvinaisen korkea älykkyysosamäärä. Talvipäivänseisaus on vain muutaman kuukauden päässä...

Mayojen testamentti on täynnä toimintaa ja lopun aikojen uhkakuvia. Alten punoo mayojen ennustukseen 2000-luvun maailmanpolitiikkaa, muinaista historiaa, myyttejä, tieteelisiä teorioita ja science fictionia."

Pitelin kirjaa kädessäni ja luin sen takakantta innoissani, kunnes pääsin viimeisten sanojen kohdalle. Liian hyvää ollakseen totta, joten pitihän sieltä löytyä se kirosana. Minä en lue science fictionia tai katso scifi-elokuvia, ikinä. Muinaisella historialla ja myyteillä oli kuitenkin niin paljon painoarvoa, että ostin kirjan. Olen aina ollut kiinnostunut vanhoista ja erilaisista kultuureista, sekä noista suurista maailman ihmeistä. Ajattelin, että ehkä ne avaruusoliot menevät siinä sivussa.

Tämä on varmasti hämmentävin teos, jonka olen koskaan lukenut. Monesti lukiessani tuijotin sivua epäuskoisena ja ihmettelin, mitä h****ttiä. Välillä tapahtumat olivat niin jännittäviä, että olin ihan kauhusta kankeana. Eniten pidin niiden osien lukemisesta, missä käsitellään mayojen tarinoita, myttejä ja muinaista historiaa. Avaruuteen liittyvät analyysit ja politiikka eivät olleet niin kiinnostavia, vaikka maailmanpolitiikka ja ydinsodan uhka nidottiinkin mielenkiintoisesti yhteen ihmiskunnan tuhon kanssa. Ne osuudet, jotka ovat ikään kuin otteita Julius Gabrielin päiväkirjasta, olivat kaikkein kiinnostavimpia. Jossain vaiheessa mukaan astuvat avaruusoliot kuitenkin latistivat hieman meininkiä, sillä minun on vaikea ottaa niitä vakavasti ja siten mystinen tunnelma hävisi.

Kirjassa oli paljon erilaisia juonenkäänteitä ja hahmoja. Välillä niinkin paljon, että joutui pysähtymään ja miettimään, missä mennään ja kuka on kuka. Onneksi jokaisella henkilöllä ei ollut sen suurempaa merkitystä tarinan kannalta, joten parin nimen unohtaminen ei ollut maata kaatavaa. Suurin merkitys on tietenkin päähenkilöillä ja Michael Gabriel ja Diminique Vazquez ovat molemmat minusta onnistuneita hahmoja. Michael on intohimoisesti ja fanaattisesti asiaansa suhtautuva mies, joka saattaa olla hieman höperöitynyt vietettyään yli 11 vuotta neljän seinän sisällä. Dominique sen sijaan on sovitteleva ja järkeilevä nuori psykiatri, joka yrityksistään huolimatta antaa liikaa tilaa tunteilleen ja on todella naiivi. Päähenkilöiden välille hitaasti kehittyvä suhde on myös mielenkiintoinen.

Apua, tästä kirjasta on hirveän vaikea kertoa mitään. Tapahtumia oli niin paljon, että teoksen selittäminen on minulle äärimmäisen haastavaa. Helpommin kaiken saa selville, kun lukee sen itse. Oma mielipiteeni kirjasta on jälleen ristiriitainen, en tiedä pidinkö siitä vai en. Periaatteessa sen lukeminen oli mukava ja ennen kaikkea mielenkiintoinen kokemus. Toisaalta science fictionen suuri osuus kirjassa hieman tahrasi lukukokemusta. Mayojen testamentti on samannimisen trilogian ensimmäinen osa, mutta toimii hyvin myös itsenäisenä romaanina. Vaikka oma suhtautumiseni on vähän niin ja näin, tulen varmaan lukemaan seuraavatkin osat. Oletteko te lukeneet tätä kirjaa? Mitä mieltä siitä olette? Onko tarinan analysoiminen teillekin yhtä vaikeaa, kuin mitä se on minulle?

Hannahin lista

Kirjoittanut: Debbie Macomber
Alkuperäinen nimi: Hannah's list
Julkaistu 2010

Hannahin kuolemasta on kulunut vuosi, kun Michael saa käsiinsä kirjeen, jonka hänen rakas vaimonsa on kirjoittanut ennen menehtymistään syöpään. Kirjeessään Hannah esittää Michaelille viimeisen toiveensa. Hän haluaa miehen löytävän uuden rakkauden ja menevän naimisiin sen sijaan, että tämä viettäisi loppuelämänsä häntä surren. Michaelin urakkaa helpottaakseen Hannah on laatinut listan naisista, joihin toivoo miehen tutustuvan paremmin. Kaksi naisista on ennenstään tuttuja, mutta kolmas nimi on Michaelille outo.

Michael kokee velvollisuudekseen tutustua naisiin, vaikka ajatus uduesta rakkaudesta kuulostaakin aluksi mahdottomalta. Hän viettää aikaa naisten kanssa, jolloin hän saa tietää heistä lisää ja oppii samalla jotain uutta itsestään. Lopulta Hannahin lista johdattaa Michaelin uuden rakkauden luo. Kuka se nainen on?

No, mitä tästä nyt sanoisi? Luin tämän kirjan muutamassa tunnissa. Ihan kiva tarina, mutta ei herättänyt mitään suurempia tunteita. Tämä on niitä kirjoja, joiden loppuratkaisun voi ennustaa jo muutaman sivun jälkeen ja loppukirja onkin sitten vain ratkaisun odottelua. Tämä on niitä kirjoja, joita on ihan kiva lukea aurinkoa ottaessa tai iltasatuna itselleen. Vuoden päästä ei kuitenkaan muista, että tällainenkin teos on tullut kahlattua läpi. Itse ainakin kaipaan kirjoilta jotain hieman syvempää.

Takakannen perusteella tarina vaikutti mukavalta, vaikka kyllähän tuo aluksi tuntui olevan aivan turhan lähellä Cecelia Ahernin teosta P.S Rakastan sinua. Tämä Hannahin lista oli oikeastaan helpotettu ja kevyempi versio tuosta kirjasta. Kaiken lisäksi kirjan nimi tuo minulle automaattisesti mieleen Schindlerin listan (ei mikään hyvä juttu), vaikka kirjojen aiheet eivät voisi olla kauempana toisistaan. 

Hyi, tulipa negatiivista tekstiä. Jos tästä jotain pitää sanoa, niin Macyn naapuri Harvey erottuu edukseen henkilöhahmojen joukosta. Muut henkilöt ovat oikeastaan sellaista "ihan okei" -kastia, sillä ne eivät herätä lukijassa sen suurempia ajatuksia. Miten tiivistäisin ajatukseni? Ihan kiva kirja, on olemassa varmasti paljon huonompiakin teoksia, mutta myös vino pino niitä paljon parempia.

Napolilainen naimakauppa

Kirjoittanut: Anthony Capella
Alkuperäinen nimi: The Wedding Officer
Ilmestynyt 2006

Osittain tositapahtumiin perustuva tarina temperamenttisen italialaiskaunotar Livian ja rauhallisen brittiupseeri Jamesin elämästä  miehitetyssä Napolissa vuonna 1944. 

Livia Pertini on taitava, intohimoisesti ruokaan suhtautuva kokki, joka rakastaa kotiseutuaan pienessä Fiscinon kylässä Vesuviuksen rinteillä. Livian aviomies Enzo menehtyy sodassa ja perheen talous on vaakalaudalla. Livia lähtee etsimään töitä Napolista ja päätyy kokkaamaan joukolle brittisotilaita, ja heidän joukossaan on myös upseeri James Gould.

James on lähetetty Napoliin toimittamaan "avioliittoupseerin" virkaa, eli käytännössä hänen tehtävänään on estää avioliitot brittisotilaiden ja iltalialaisten naisten välillä. Tehokas mies tekee lopun myös lahjonnasta ja kaupungissa rehottavan mustan pörssin toiminnasta. Paikallinen väestö juonittelee hänelle kokiksi kauniin Livian. "Täysi vatsa, armollinen sydän." Tunteet Jamesin ja Livian välillä alkavat lämmetä ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Parin  salainen suhde joutuu kuitenkin pian kovalle koetukselle. Monien onnettomuuksien summa ajaa rakastavaiset kauas toisistaan, mutta onni on silti loppujen lopuksi heidän puolellaan.

Luin tämän kirjan jo kesäkuussa, mutta sen tarina on minulla vielä kirkkaasti mielessäni, sillä pidin tarinasta todella paljon. Kirjan henkilöhahmot ovat todella onnistuneita ja varsinkin toinen päähenkilö, temperamenttinen Livia on valloittava tapaus. Myös pahiksen roolissa oleva Alberto on voimakas hahmo, joka tekee vaikutuksen. Toinen päähenkilö James Gould oli aluksi melko mitäänsanomaton, mutta kirjan loppupuolella hänestäkin alkaa paljastua uusia asioita, jotka tuovat sitä toivottua särmää.

Kirjan miljöö on mielestäni  todella mielenkiintoinen. Miehitetty Napoli toisen maailmansodan aikaan, jolloin Saksan ja Italian välit eivät olleet niin ruusuiset. Liitoutuneet (mm. Iso-Britannia ja USA) yrtittivät saada rauhaa ja oikeutta aikaiseksi omalla tavallaan. Kirjan täydellinen ymmärtäminen vaatii hieman historian tuntemusta, mutta kyllä minäkin pysyin ihan hyvin perillä tapahtumista.

Napolilainen naimakauppa on kirja, jota lukiessa lukiessa tuli aina nälkä. Livian ruoat sattuivat kuulostamaan yksinkertaisesti liian hyviltä. Taisin keittää pastaa useamman kerran sinä aikana, kun kirja oli minulla kesken. Tämä on pieni varoituksen sana. Voin kuitenkin lämpimästi suositella kirjaa, varsinkin jos tykkää tuohon aikaan sijoittuvista teoksista.

Minun on muuten pakko mainita, että kirjan visuaalinen ilme on minun silmääni erittäin onnistunut. Pidän noista väreistä, sitruunoista ja tekstin kirjaisimesta. Monelle onnistunut ulkoasu ei välttämättä ole niin tärkeä, mutta minulle se antaa juurikin sen ensivaikutelman, joka saa minut tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen takakannen. Tottakai olen lukenut myös sellaisia kirjoja, joiden visuaalisesta ilmeestä en ole pitänyt, mutta kyllä kaunis kansi ja teoksen vaikuttamaan heti kiinnostavammalta. Onko kukaan samaa mieltä kanssani? Miten te muut suhtaudutte kirjan ulkonäköön?

Mitä huominen tuo tullessaan

Kirjoittanut: Cecelia Ahern
Alkuperäinen nimi: The Book of Tomorrow
Ilmestynyt 2009

Tamara Goodwin on pienen ikänsä aikana saanut aina kaiken haluamansa, eikä ole sen vuoksi koskaan suonut ajatustakaan huomiselle. Hänen isändä kuitenkin kuolee dramaattisesti, jättäen jälkeensä suuret velat. Tämän jälkeen Tamaralla ei ole mitään -- isä on kuollut, pankki on vienyt kodin, ystävät kohtelevat erillä tavalla kuin aiemmin ja äitikin on uppoutunut täysin omaan maailmaansa ja suruunsa. Tyttö joutuu muuttamaan äitinsä kanssa sukulaisten luo maalle, kauas Dublinista ja entisestä loisteliaasta elämästä.

Tamaran on vaikea sopeutua elämään uudessa ympäristössä ja alku onkin todella haastava. Hän kuitenkin havahtuu ja alkaa elää uudelleen, kun paikkakunnalle pysähtyy kirjastoauto ja tyttö löytää sieltä mielenkintoisen, lukitun kirjan. Kirjan avulla Tamara alkaa miettiä omaa tulevaisuuttaan, mutta myös menneisyyttään. Sukulaisten epäilyttävä käytös saa tytön ottamaan selvää myös suvun historiasta. Tamara pääsee kärryille kaikista salaisuuksista, valheista,  suhdesotkuista, traagisista ihmiskohtaloista, sekä rakkaus- ja vihasuhteista. Pian myös koko nuoren naisen elämä on käännetty täysin ylösalaisin.

Sain luettua tämän kirjan eilen illalla loppuun enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen teoksesta. P.S Rakastan sinua aiheutti tätä kirjaa kohtaan melkoiset ennakko-odotukset ja minun on pakko myöntää, että olen hieman pettynyt. En hirveästi tykkää tekstin tyylistä. En tiedä, onko syy kirjailijassa vai suomentajassa. Tämän lisäksi minulla meni kirjan lukemiseen yllättävän kauan aikaa. Aluksi lukeminen takkusi toden teolla ja olin varma, että tulen vihaamaan tätä kirjaa. Ei iskenyt, ei sitten millään.  Puolen välin jälkeen kuitenkin helpotti, ja loppuosa kirjasta hurahtikin yhdessä illassa.

Kirjan päähenkilö Tamara Goodwin on mielestäni todella rasittava. Teini-ikäinen, ylimielinen, huonosti käyttäytyvä hemmoteltu kakara. Yksi syy siihen, että minun oli hankala lukea kirjaa, oli ehdottomasti se, että en voinut sietää kirjan päähenkilöä. Kaiken lisäksi kirjassa on vielä minä-kertoja ja äänessä on se vihaamani henkilö. Onneksi tarinan edetessä Tamarasta alkaa paljastua yhä enemmän inhimillisiä piirteitä. Tämö ei kuitenkaan pelasta sitä, että tyttö on tyhmä kuin saapas ja ärsytti minua niin paljon, että välillä teki mieli heittä koko kirja seinään. Myöhemmin tajusin kuitenkin, kuinka tehokas hahmo on kyseessä: se herättää lukijassa voimakkaita tunteita, mikä on aina positiivinen juttu.

Teos jakautuu minusta hassulla tavalla kahtia. En suuremmin pitänyt osiosta, missä pääosassa oli kirjastoautosta löydetty maaginen kirja. Ajatus taikakirjasta latistaa hieman tunnelmaa, ei sellaisia nyt vaan ole olemassa. Mielenkiintoni heräsi kutienkin siinä vaiheessa, kun henkilöiden toiminta alkoi muuttua epäilyttäväksi ja Tamara alkoi selvittää tilannetta penkomalla suvun menenisyyttä. Kirja toi tullessaan mielenkiintoisia, ennalta arvaamattomia juonenkäänteitä. Tosin osa tapahtumista meni jo niin älyttömiksi ja absurdeiksi, että kirjaa oli välillä vaikea ottaa vakavasti. Se, että luin puolet kirjasta yhdelta istumalta kertoo kuitenkin siitä, että tarina vei minut lopulta menessään. En kuitenkaan osaa vieläkään sanoa, oliko lukukokemukseni hyvä vai huono. No, ainakin se oli erilainen.

Onko kukaan muu lukenut kyseistä kirjaa tai Cecelia Ahernin muita teoksia?  Mitä mieltä niistä olette? Minulla odottaa hyllyssä vielä The Gift, mutta saapa nähdä, milloin saan aikaiseksi lukea sen.

Eksyin taas kirpparille

Kirpputorit ovat todellisia aarreaittoja, mutta samalla melko turmiollisia paikkoja (oi, sehän rimmaa). Kirjahyllyyni ei meinaa mahtua enää edes pienen pientä pokkaria, mutta silti mukaan tarttui kolme uutta teosta. Lukemattomien kirjojen lista se vain jatkaa kasvamistaan. Mutta minkäs sille mahtaa, kun vastaan tulee kiinnostava kirja aivan pilkkahintaan? Ei sitä voi enää laskea käsistään.

Etsintä

Kirjoittanut: Christiane Heggan
Alkuperäinen nimi: The Search
Ilmestynyt 2005

Philadelphiassa asuvan apulaispiirisyyttäjän Sydney Cooperin ystävä, tutkiva toimittaja Lilly Gilmore siepataan naisen silmien edessä. Sydney pelkää ystävänsä puolesta ja alkaa selvittää tilannetta yhdessä paikallisen poliisin kanssa. Hän alkaa tutkia Lillyn kahta viimeisintä juttua ja tulokset ovat hurjia. Sydneyn avuksi rientää entinen armeijan kasvatti Jake Sloan, joka on itsekin suorittamassa salaista tehtävää ja on, yllätys yllätys, varsin komea mies. Lillyn katoaminen paljastuu huomattavan monimutkaiseksi tapaukseksi, minkä vuoksi Syd ja Jake joutuvat keskelle laitonta asekauppaa, lunnasvaatimuksia, kolaria ja suhdesotkuja. Tässä tarinassa ei ongelmiltaa tai romansseilta vältytä.

"Löytääkö hän kateissa olevan ystävänsä ajoissa... vai tuleeko hänestä itsestään seuraava uhri?"

Christiane Hegganin Etsintä on helppo kesälukemista takapihan terassille, rannalle tai matkalle. Kirjaisin on isokokoista, luvut sopivan lyhkäisiä. Jännäriksi ja dekkariksi naamioidun rakkausromaanin juonenkäänteet ovat melko hyvin ennalta arvattavissa, mutta onneksi tarinaa on höystetty joillain mielenkiintoisilla aiheilla ja tapahtumilla. Kirjan lukee loppuun muutamalta istumalta, sillä sitä on nopea lukea ja siihen jää yllättävän hyvin koukkuun.

Kirjan henkilöhahmot aiheuttavat minussa melko ristiriitaisia tunteita. Apulaispiirisyyttäjä Sydney Cooperilla on takanaan dramaattinen aviero, minkä jälkeen hänestä on muotoutunut todellinen työnarkomaani. Hän on varsin mielenkiintoinen hahmo, vaikka ei aina toimikaan minun logiikkani mukaan järkevästi. Jake Sloan sen sijaan on mielestäni ällöttävän kliseinen mieshenkilö: entinen armeijan lentäjä, komea, lihaksikas ja urhoollinen. Tosin Jaken ja hänen isänsä mielenkiintoinen suhde antaa jonkin verran anteeksi. Kyllähän se niin on, että tällaiset mieshahmot myyvät, kun puhutaan naisille suunnatuista viihdekirjoista. Siksi niitä esiintyy lähes joka toisessa kirjassa.

Teosta oli kuitenkin mukava lukea puutarhatöiden ja auringon oton lomassa. Joskus on kiva lukea sellaistakin kirjallisuutta, johon ei tarvitse paneutua niin täydellisesti ja uppoutua niin syvästi. Näitä voi lukea jopa  hieman väsyneenä ja etenkin kesällä tartun usein tämänkaltaisiin kirjoihin. Toinen nappaa kesällä tiiliskiven, toinen ahmii hömppää.

Tuulen varjo

Kirjoittanut: Carlos Ruiz Zafón
Alkuperäinen nimi: La Sombra del Viento
Ilmestynyt 2001

Kirjakauppias vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka sijaitsee Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä. Poika saa valita itselleen yhden kirjan ja lukuisten teosten joukosta Danielin käsiin etsiytyy Tuulen varjo. Daniel alkaa kuumeisesti etsiä kirjan mystisesti kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia ja yli vuosikymmenen ajan hän seuraa kirjailijan jälkiä läpi tämän dramaattisen elämän. Lopulta kirjailijan tarina alkaa toistua hänen omassa elämässään...

Löysin tämän kirjan kirpputorilta ja maksoin siitä vajaan euron. Kirja on varmasti yksi parhaimmista löydöistäni tähän mennessä. "Kiehtova kirjojen ystävän trilleri on lähes kaikkea mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani, kauhutarina."  Vietin kirjan seurassa tuntikausia putkeen, enkä millään olisi malttanut laskea sitä käsistäni. Tätä teosta lukiessa täytyi pysyä skarppina, jotteivat tärkeät yksityiskohdat olisi hukkuneet lukuisten muiden tapahtumien ja kuvausten sekaan. Luin kirjaa malttamattomana ja rakastuin siihen toden teolla.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Espanjan sisällissodan jälkeiseen Barcelonan vanhaan kaupunkiin ja miljöö täydentää huikeasti kirjan mystistä tunnelmaa. Kävin n. vuosi sitten itse Barcelonassa ja kämppämme sijaitsi tuolla samaisella alueella. Niinpä minulla oli monesti mielessäni kaupungin kartta, kun Danielin kulkiessa pitkin katuja. "Minä tiedän, missä tuo poika seikkailee!" Myös kirjan henkilöhahmot ovat valloitavia ja pidin erityisesti Fermín Romero de Torresista, kirjanerosta, jonka Daniel pelastaa kadulta alkoholisoitumasta. Myös Unohdettujen kirjojen haustausmaan hieman äkäinen vartija Isaac on valloittava, samoin kun tämän mystinen tytär Nuria Monfort.

Lukukokemuksena Tuulen varjo oli hyvä, en ole lukenut pitkään aikaan yhtä hyvää kirjaa. Vaikka kirja uppoutuu syvälle, sitä on kuitenkin helppo lukea. Carlos Ruiz Zafónin esikoisteos teki minuun suuren vaikutuksen, enkä malta odottaa, että saan käsiini Enkelipelin ja Taivasten vangin.

Löysin rakkauteni kirjoja kohtaan uudelleen tänä kesänä ja ajattelin, että voisin aloittaa blogini kertaamalla  pikkuhiljaa kesän lukukokemuksia. Viime aikoina kirjoja on tullut ahmittua toden teolla, joten materiaalia  kyllä riittää pidemmäksikin aikaa.

Ensimmäinen luku

Lukeminen on minulle rakas harrastus.  Kirjat saavat minut usein hymyilemään ja toisinaan taas itkemään, kuin rakkaat ystävät. Olin nuorempana varsinainen lukutoukka, mutta sitten lukeminen hetkeksi jäi. Viimeisimpien vuosien aikana minulla on ollut valitettavan vähän aikaa lukea, jos paksuja koulukirjoja ei lasketa mukaan. Nyt olen kuitenkin löytänyt kirjat ja niiden ihanan maailman uudelleen. Toivon, että tämä blogi ja lukupäiväkirjani saa minut uhraamaan enemmän aikaa kirjallisuudelle. En haluaisi vahingossakaan hylätä  ja unohtaa kirjoja uudelleen.

Suhtaudun kirjoihin melko ennakkoluulottomasti ja saatan tarttua ties millaiseen opukseen. Kesällä tulee  luettua paljon helppoja hömppäkirjoja, mutta joskus on ihanaa uppoutua johonkin syvempään teokseen ja sen avaamaan uuteen maailmaan. Ostan kirjoja suurimmaksi osaksi kirpputoreilta ja vaihdan niitä antikvariaateista, minne vien itse sellaiset kirjat, joita tuskin tulen lukemaan uudelleen. Otan mielelläni vastaan erilaisia vinkkejä ja suosituksia, jotta luettavaa löytyisi myös jatkossa.

Toivotan kaikille mukavia hetkiä blogini parissa!