Tämä siunattu koti

Kirjoittanut: Jhumpa Lahiri
Alkuperäinen nimi: Interpreter of Maladies
Ilmestynyt 1999
Suomentanut: Kersti Juva

Jhumpa Lahirin esikoisteos koostuu yhdeksästä kertomuksesta. Ne ovat erillisiä, mutta liittyvät kaikki jollain tavalla Intiaan. Tarinat ovat Väliaikainen järjestely, Kun Pirzada kävi meillä syömässä, Tuskien tulkki, Oikea durwan, Seksikäs, Senin täti, Tämä siunattu koti, Bibi Haldarin hoidot ja Kolmas ja viimeinen maanosa. 

Pidin jokaisesta tarinasta kovasti ja kaikki kertomukset tulikin luettua muutaman päivän aikana. En ole pitkään aikaan lukenut novelleja ja tämä teos toi tilanteeseeni erittäin mukavaa ja toivottua vaihtelua. Nautin paljon Lahirin teoksesta ja aion painaa kirjailijan nimen muisitini tulevaisuuden varalle.

Tämä siunattu koti käsittelee erilaisten ja toisilleen vieriden kulttuurien kohtaamista, suuria elämänmuutoksia ja rakkautta sen eri vaiheissa. Teoksessa on jotain todella herkkää, arkisetkin asiat kuvataan todella kauniisti ja lämpimästi. Pienet jokapäiväiset tapahtumat ja kohtaamiset kasvavat suuriksi ja merkittäviksi, näennäisen vaatimattomat henkilöt muuttuvat sankareiksi. Uskon, että novellien herkkä ja lämmin tunnelma oli juuri se tekijä, joka sai minut innostumaan teoksesta.

Intialainen kulttuuri on mielestäni todella kiehtova ja kaunis myös kaikessa karuudessaan. Olen kokenut sen aina jollain tavalla erityisen kiinnostavaksi ja haluaisinkin joskus päsätä käymään maassa itse. Intia on minun silmissäni lämmin, värikäs ja mausteinen. Siellä elää ihmisiä kaikista yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ryhmistä, samoissa kylissä ja kaupungeissa. Maailman väkirikkaimmalla maalla riittää ongelmia, mutta silti se on pystynyt säilyttämään elävänä kauniin kulttuurinsa. Kiinnostukseni tätä monipuolista maata kohtaan on varmasti toinen syy siihen, miksi pidin Lahirin teoksesta niin paljon.

Oletteko te lukeneet Jhumpa Lahirin teoksia? Mitä mieltä olette näistä kertomuksista? Mikä oli suosikkinne? Ajattelin lisätä Lahirin Kaiman lukulistalleni, sillä luin siitä muutaman arvostelun ja sekin onnistui herättämään mielenkiintoni.

Punapukuisen naisen talo

Kirjoittanut: Maija Asunta-Johnston

Ilmestynyt 1999

Kun Wienissä asuva Maija Asunta-Johnston ostaa keväällä 1994 talon pienestä unkarilaisesta kylästä, hän astuu tietämättään todelliseen seikkailuun. Várbalogin pikkukylässä "puitteet ovat vaatimattomat, tapahtumat vähäeleisiä ja kohtaamiset usein ruohonjuuritason tapaamisia", mutta elämä talossa on täynnä yllätyksiä ja elämän pieniä iloja.

Tämä teos on päiväkirja, joka kertoo puuhakkaasta elämästä Punapukuisen naisen talossa vuosina 1994-1997. Päivät Várbalogissa täyttyvät arkisesta aherruksesta, puutarhan hoidosta, mehun keittämisestä ja lauluilloista ystävien kanssa. Arastelin hieman kirjan lukemista, sillä päiväkirjamuotoon kirjoitetut teokset saavat minut tuntemaan oloni "tirkistelijäksi".

Aluksi minusta oli todella mukava lukea talon kunnostuksesta, puutarhatöistä, marjojen mehustamisesta ja odottamisesta Itävallan ja Unkarin rajalla, mutta melko pian lukeminen alkoi tökkiä pahemman kerran. Minusta tuntui siltä, että kirja toistaa itseään. Enkö minä lukenut tämän jo aiemmin? Tietenkään ei voi olettaa, että pienessä maalaiskylässä tapahtuisikaan mitään ihmeellistä, mutta minulle parisataa sivua rikkaruohojen kitkemistä on jo hieman liikaa. Kirjan lukeminen loppuun oli minulle melkoinen prosessi ja puhdas työvoitto sen sijaan, että olisin siitä jollain tapaa nauttinut. Olisin kovasti halunnut pitää teoksesta ja suomalaisella sisulla annoinkin sille monta mahdollisuutta, mutta aina ei nappaa. 

Kirjassa vilahtaa todella monta eri henkilöä ja välillä on vaikea hahmottaa, kuka on kuka. Lisäksi osa talon vieraiden päiväkirjamerkinnöistä on kirjoitettu joko englanniksi tai saksaksi. Tämä on harmi, sillä englanniksi kirjoitetut pätkät pystyin kyllä lukemaan, mutta saksankielinen teksti oli vain pakko hypätä yli. Olisi ollut mukava lukea talon vieraiden mietteitä, mutta ymmärrän kyllä, miki ne on jätetty suomentamatta.

Kirjasta löytyy kuitenkin myös positiivisia puolia. Pidän todella paljon Asunta-Johnstonin tyylistä kirjoittaa, mikä on varmasti yksi syy siihen, että luin kirjan loppuun asti. Minusta oli mukava lukea kuvauksia talon pihasta ja sen kasveista, sillä olen itsekin puutarhassa viihtyvää sorttia. Loppujen lopuksi uskon, että olen  vain väärä lukija tälle kirjalle. Joku toinen nauttisi tästä varmasti erittäin paljon. Itse olen kutienkin tyytyväinen, että kirja on luettu ja saan siirtyä muiden teosten pariin.