Taivaslaulu

Kirjoittanut: Pauliina Rauhala
Ilmestynyt 2013

"Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa."

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut suomalaisen kirjan. Uskaltaisin arvata, että ehkä lähemmän kolme vuotta sitten. Tästä kirjasta olin kuitenkin kuullut paljon kehuja sekä tutuilta, että tuntemattomilta. Aihe on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja lainasinkin kirjan heti äidiltäni. Voi, kuinka onnellinen olenkaan, että lainasin.

Taivaslaulu on kirja, joka kertootarinan nuoresta lestadiolaisparista, Viljasta ja Aleksista. Se kertoo  rakkaudesta. Siitä, miten se satuttaa ja voi ajaa ihmisen pohjalle. Siitä, kuinka paljon onnea ja iloa se antaa kantajalleen. Siitä, mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään rakkauden eteen. Siitä, miten  ihminen voi rakastaa itseään, läheisiään ja Jumalaa.

Kuten kirjan takakansikin sanoo, teos on "viimeiseen asti elämän puolella". Vaikka Rauhala käsitteleekin teoksessaan arkoja ja rankkoja aiheita, paistaa rivien välistä lopulta aurinko. Rankat asiat tulevat esiin lasten leikeissä,  puhuttavia aiheita käsitellään nukkejen, mollamaijojen ja barbien kautta. Teoksen tapa kertoa asioita on mielestäni lumoava ja todella koukuttava. Kaunis, erilainen.

Vaikka kerronta onkin hyvin vertauskuvallista ja eroaa valtavirrasta, on teosta kuitenkin todella helppo ja nopea lukea. Itse ahmin kirjan muutamassa päivässä, muutamalta istumalta. Ehkäpäteos kiinnosti minua erityisesti siksi, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa omaan kotikaupunkiini. Ymmärrän, mikä on "Jumalan valtakunnan risteys". Tuntuu mukavalle, että uutiset luetaan vaihteeksi Kalevasta, eikä Helsingin Sanomista.

Tärkeintä kirjassa ei kuitenkaan ole sen henkilöt, eivätkä heidän kohtalonsa. Oleellisinta on se, mitä teos haluaa meille kertoa. Rauhala raottaa ovea tuttuun, mutta samalla ihan uuteen maailmaan. Tottakai lukijalla on maailmasta eräänlainen peruskäsitys, mutta nyt raapaistaankin pintaa syvemmältä. Tämä on kirja, jota on mielestäni tarvittu. Se tuo valoa pimeään.

Meren katedraali

Kirjoittanut: Ildefonso Falconen
Alkuperäinen nimi: La catedral del mar
Ilmestynyt 2008
Suomentanut: Satu Ekman

Esittelyssä ensimmäinen kirja tämän blogin historiassa, joka jäi minulta kesken. Minä yritin, ihan oikeasti yritin. Tästä oli tulossa jo ikuisuusprojekti, kunnes tajusin vihdoinkin luovuttaa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö olisi pitänyt kirjasta, sillä luin tämän tiiliskiven paksuisen pokkarin lähes loppuun. Luovuttamisen jälkeen sivuja jäi jäljelle alle sata. Jostain syystä en kuitenkaan enää halunnuta tarttua teokseen. 

Jotenkin Meren katedraali muuttui loppua kohden laahaavaksi, sekavaksi lätinäksi. Tapahtumat eivät enää olleet yhtä mukaansatempaavia, kuin kirjan alkupuolella. Ahmin kirjaa viime kesänä rauhallisissa yövuoroissa (kyllä, kirja on maannut pöydälläni yli puoli vuotta), mutta lopulta tartuin kirjaan yhä harvemmin ja harvemmin.

Kirjan miljöö, keskiaikainen Barcelona, on erittäin mielenkiintoinen. Pidin siitä, kuika teoksessa kuvaillaan ympäristöä. Entistä kiinnostavammaksi ympäristön teki se, että olen itse käynyt katsomassa Santa Maria del Marin kirkkoa vieraillessani Katalonian pääkaupungissa vuonna 2011. Ihana miljöö ei kuitenkaan yksin riittänyt siihen, että olisin jaksanut lukea kirjan loppuun.

Kirjan henkilöissäkään ei oikeastaan ollut mitään vikaa. Päähenkilä Arnau  Estanyol on, no, ihan kiva. Pidin kuitenkin enemmän kirjan sivuhenkilöistä, kuten Arnaun "veljestä" Joanista, hänen juutalaisista ystävistään. Hänen ilkeästä isännästään Grau Puigista ja prostituoiduksi päätyneestä Aledisista. Paikoitellen minusta tunti, että sivuhenkilöissä on enemmän luonnetta, kuin päähenkilössä.

En ole varma, kumpi oli syynä siihen, että lopetin kirjan lukemisen, sekava kerronta vai päähenkilöhn loputon alamäki ja pohjamudissa rypeminen. Jokin kirjassa kuitenkin vei haluni tarttua siihen ja lukea se loppuun. Välillä turhauduin kirjaan niin paljon, että olisin vain halunnut hyppiä yli sivutolkulla lukuja ja kappaleita. Lennokkaan alun jälkeen tämä ei ehkä enää ollutkaan minun kirjani. Haluaisin löytää jonkun pätevän perustelun sille, miksi jätin kirjan kesken. Tuntemukseni teoksesta ovat kuitenkin kovin ristiriitaisia. Toisaalta pidän kirjasta todela paljon, mutta toisaalta taas en. 

Onko joku muu kokenut joskus samanlaisia tuntemuksi jättäessään kirjan kesken?