Keltaisten sitruunoiden ravintola

Kirjoittanut: Kajsa Ingemarsson
Alkuperäinen nimi: Små citroner gula
Ilmestynyt 2004
Suomentanut: Sanna Manninen

Mitä minä olen tehnyt tänään? No, olen istunut sohvalla ja lukenut. Keittänyt silloin tällöin kupin teetä ja jatkanut lukemista. Kirkas talvipäivä on kääntynyt illaksi ja minä istun edelleen samassa paikassa kuin monta tuntia sitten. Kuinkas tässä näin kävi?

Vietin rentoa sunnuntaipäivää Kajsa Ingemarssonin romaanin parissa. Keltaisten sitruunoiden ravintola kertoo ravintolamaailmasta ja tarjoilijana työskentelevästä Agnesista. Agnes on töissä hienossa eliittiravintolassa ja on erittäin tyytyväinen työhönsä, kunnes hänen esimiehensä alkaa lähentelemään häntä. Gourmet-ravintola jää taakse ja Agnesista tulee työtön. Elämä ei muutenkaan mene suunnitelmien mukaan. Hetken pohjamudissa ryömittyään nainen kuitenkin ryhdistäytyy ja päättää etsiä töitä. Lopulta hän päätyy töihin entisen työkaverinsa Kallen omistamaan uuteen ravintolaan.

" 'No, ajattelin sitruunankeltaisia seiniä, yllätys yllätys, ja seinäpenkkien tyynyt voisivat olla punaisia, sellaisia oranssinpunaisia kuten hollantilaiset tomaatit, Pöydät käsittelemättömästä puusta ja välimerensiniset astiat...' "

Keltaisten sitruunoiden ravintola oli kevyt, mutta eu kuitenkaan täysin ennalta arvattava. Itse asiassa teos oli hyvinkin piristävä ja herätti minussa monenlaisia tunteita, luultavasti sen vuoksi viihdyin kirjan parissa koko päivän. Olen jo aiemmin kertonut kiinnostuksestani taidemaailmaan, mutta myös ruoanlaitto kiinnostaa. Siksi kirjan miljöö oli minusta todella ihastuttava. Tässä pienessä opiskelijassa asuu pieni kulinaristi ja etenkin Välimeren alueen keittiö on lähellä sydäntä. Siksipä minulle tulikin jatkuvasti nälkä, kun teoksen sivuilla kuvailtiin timjamintuoksuisia lihavartaita ja pastaa sahramikastikkeessa... 

Kirjan henkilöhahmot eivät olleet mielestäni kovinkaan vaikuttavia, tykkäsin enemmän kirjan tunnelmasta ja edellämainitusta ravintolamaailmasta. Osa henkilöistä oli kuitenkin viehättäviä, etenkin Agnesin puutarhanhoitoon hurahtaneet vanhemmat, railakkaasti juhliva työnarkomaani Lussan ja päähenkilön erikoinen naapuri David Kummel.

Kaiken kaikkiaan teos ylitti odotukseni. Jostain kumman syystä olin vähän ennakkoluuloinen ja odotukseni eivät olleet kovin korkella. Luulin, että Keltaisten sitruunoiden ravintola olisi täyttä "hömppää", mutta kaikista teoksen sisältämistä kliseisistä ihmissuhdekriiseistä huolimatta se oli todella viihdyttävä. Oikea positiivinen yllätys! Tämä oli juuri tähän olotilaan sopiva kirja ja suosittelenkin tätä rennoksi sunnuntailukemiseksi. 

Oletteko te lukeneet teosta ja onko ruokamaailma teille mieluisa ympäristö? 

Hobitti eli sinne ja takaisin

Kirjoittanut: J.R.R. Tolkien
Alkuperäinen nimi: The Hobbit or There and Back Again
Ilmestynyt 1937
Suomentanut: Kersti Juva, runot Panu Pekkanen
Kuvitus: J.R.R Tolkien

"Kolossa maan sisällä asui hobitti. Kolo ei ollut niitä inhottavia likaisia ja märkiä koloja jotka olivat täynnä madonpäitä ja haisevat ummehtuneelle, eikä myöskään kuiva, paljas hiekkainen kolo jossa ei ole paikkaa missä istua eikä mitään mitä syödä. Sanalla sanoen, se oli hobitinkolo, mikä merkitsee mukavuutta."

Luin nyt ensimmäistä kertaa tämän menestyskirjailijan ensiteoksen. Hobitti eli sinne ja takaisin kertoo Bilbo Reppulista. Hobitista, joka  rauhaa rakastavasta luonteestaan huolimatta lähtee pitkälle matkalle, unohtumattomaan seikkailuun kolmentoista kääpiön ja velho Gandalfin kanssa. He lähtevät etsimään aarretta, joka kuului kauan sitten kääpiöille ja jota vartioi vaarallinen lohikäärme Smaug. Teos on itsenäinen alkuosa uskomattomaan menestykseen nousseelle Taru sormusten herrasta -trilogialle.

Pidän todella paljon fantasia- ja satukirjoista, mutta jostain syystä luen niitä kovin harvoin. Mutta silloin kun tartun tämänkaltaiseen teokseen, haluan lukea sen rauhassa. Pienikään yksityiskohta ei saa mennä ohi. Tämän vuoksi minulla menikin kirjan lukemiseen rutkasti aikaa, sillä teosta oli muutenkin melko raskas lukea. Tekstin tyyli ja useat tarinan sisältämät runot hidastivat lukemista. Silloin tällöin esiin putkahti myös kuva, jota täytyi pysähtyä tutkimaan.

Olen lukenut aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogian, minkä vuoksi Bilbo Reppuli ja Gandalf olivat minulle tuttuja hahmoja. Jaksan aina vaikuttua hobittien "höppänästä" olemuksesta ja harmaan velhon viisaudesta. Osa kääpiöistäkin oli persoonallisia, etenkin matkan johtaja Thorin oli vahva hahmo. Muuten kolmentoista kääpiön perässä pysyminen oli melkoinen haaste. Missään vaiheessa ei oikestaan tiennyt, kuka on kuka, mutta onneksi se ei ole niin olennaista tätä teosta lukiessa. Mukana on myös se karmiva Klonkku.

Teoksessa on hauska, ulkopuolinen ja kaikkitietävä kertoja. Myös lukijaa puhutellaan paljon. Ainakin minulle tuli tästä sellainen tunne, että joku satusetä kertoo tarinaa minulle, mikä on sinänsä ihan mukavaa vaihtelua. Tuntuu, että nykyään harvoissa kirjoissa on kertoja näin vahvasti läsnä.

Myös Tolkien luoma Keski-Maa on sellainen miljöö, joka viehättää minua kovasti. rakastun siihen joka kerta. Mitä olisikaan fantasiamaailma ilman vuoria, metsiä, laaksoja ja jokia? Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta erittäin paljon. Pitäisiköhän minun lukea nyt uudestaan Taru sormusten herrasta?

Kävin pari päivää sitten katsomassa myös teoksen pohjalta tehtävän elokuvasarjan esimmäisen osan, Hobitti: Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey). Myös elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, Peter Jackson on kyllä loistava ohjaaja. Elokuvan pääosissa nähdään Ian McKellen (Gandalf Harmaa), Martin Freeman (Bilbo Reppuli) ja Richard Armitage (Thorin Tammikilpi). Elokuva on todella uskollinen kirjalle, mutta jos kolmesataa sivua pitkästä kirjasta tehdään kolmiosainen elokuvasarja, pitää mukaan teitenkin lisätä myös jotain. Uusi-Seelanti ja sen henkeäsalpaavat maisemat vaikuttavat aina. 

Mitä mieltä te olette Hobbitti eli sinne ja takaisin -teoksesta? Pidättekö muista Tolkienin kirjoista? Onko kirjan pohjalta tehty elokuva mielestänne menestys vai fiasko?

Kaikki mitä rakastin

Kirjoittanut: Siri Hustvedt
Alkuperäinen nimi: What I Loved
Ilmestynyt 2003
Suomentanut: Kristiina Rikman

Leo Hertzberg on taidehistorioitsija, joka elää New Yorkissa vaimonsa kanssa. Leo tutustuu kuvataiteilija Bill Wechleriin ja miehet tuntevat olevansa sielunveljet toisilleen. Bill on naimisissa Lucillen, heiman epätasapainoisen runoilijan kanssa. Vuosien kuluessa perheiden elämät kietoutuvat yhteen. Parit saavat lapsia  ja väittelevät taiteesta ja kirjallisuudesta. Mukana on myös kaunis Violet, Billin maalausten malli. Elämä ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista, ja yllättävä tragedia katkaiseekin henkilöiden elämän raa'alla tavalla.

Olen lukenut aiemmin yhden Hustvedtin teoksen, joten tiesin mitä odottaa teoksen tyyliltä. Teoksessa pureudutaan tarkasti yksityiskohtiin ja pienet asiat voivat olla hyvinkin suuressa roolissa. Tekstistä voi löytää myös syvällisiä ajatuksia, jotka pistävät lukijan miettimään hetkeksi.

"'Tiedätkö, isi, minä aina mietin kuinka paljon ihmisiä maailmassa on. Mietin sitä pelivuorojen välissä ja minulle tuli tosi hassu tunne, ihan niin kuin kaikki olisivat ajatelleet yhtä aikaa, miljardeja ajatuksia.' 'Niinpä', minä sanoin. 'Ajatusten virta jota me emme voi kuulla.' 'Niin. Ja sitten minä sain kumman ajatuksen miten kaikki ne ihmiset näkevät sen mitä näkevät pikkuisen eri tavalla kuin muut.'"

Tarina kerrotaan Leo Hertzbergin näkökulmasta. Teos alkaa siitä, kun Leo on vanha mies ja löytää Violetin Billille kirjoittamat kirjeet. Tarina myös loppuu samaan paikkaan, mistä se on alkanut. En yleensä pidä tällaisesta yhteydestä kirjan alun ja lopun välillä. En tiedä, miksi. Tässä teoksessa se kuitenkin toimi ja oli mielestäni hyvä ratkaisu. Loppu oli oikeastaan muutenkin hyvä, sillä pidän siitä, että kirja loppuu ikään kuin "kesken". 

Kaikki mitä rakastin on mielestäni tyylillisesti erittäin hyvä, mutta jostain syystä tarina ei minua sytyttänyt. Olen lukenut monta ylistävää arviota kirjasta, joten ehkä odotukseni olivat liian korkealla. Pidin myös paljon aikaisemmin lukemastani Hustvedtin teoksesta ja ehkäpä sekin oli osasyynä korkeisiin odotuksiin. Aluksi pidin tarinasta kovasti, mutta käännekohta ei ollut mieleeni, ei sitten yhtään. Ehkäpä se oli turhan ennalta arvattava? En myöskään pitänyt siitä, että puolessa välissä kaikki tapahtumat alkoivat pyöriä Billin pojan ympärillä. 

Kirjan henkilöhahmotkaan eivät suuremmin herättäneet mielenkiintoa. Oikeastaan pidin ainoastaan Bill Wechleristä ja Violetistä. Myös muutata sivuhenkilö, kuten Lazlo ja alteljeen alakerrassa majaileva hra Bob olivat mielestäni viehättäviä. Muut henkilöt olivatkin sitten mielestäni liian latteita  ja persoonattomia tai liian kärjisteltyjä ja stereotyyppisiä.

En osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Sanotaanko niin, että tilanne on 50/50. Puolet kirjasta on mielestäni erinomaista tekstiä, mutta puolet sen sijaan jätti minut kylmäksi. Kyllä tämä kirjojen arviointi osaakin olla joskus vaikeaa. Vertailun vuoksi sanottakoon, että elokuussa lukemani Lumous oli mielestäni  huomattavasti parempi näistä kahdesta lukemastani Siri Hustvedtin teoksesta. 

Onko Kaikki mitä rakastin sinulle mieleinen kirja? Mikä sai sinut ihastumaan tai vihastumaan?

Sydänten sykkeessä

Kirjoittanut: Elizabeth Adler
Alkuperäinen nimi: In a Heartbeat
Ilmestynyt 2000
Suomentanut: Kaarina Sonck

Edellisen, aikaa vievän lukuprosessin jälkeen halusin lukea kirjan, jonka saisin luettua nopeasti. Jotain kevyttä, jonka avulla saisin nollattua ajatuksia muutamassa päivässä. Elizabeth Adlerin Sydänten sykkeessä sopi tarkoitukseen mainiosti.

Kiinteistömoguli Ed Vincent joutuu ampumavälikohtauksen uhriksi New Yorkissa. Hänet kiidätetään teho-osastolle, missä hän vaipuu koomaan. Sitä ennen hän onnistuu lausumaan vain yhden nimen -- Zelda.

Melba Merrydew ei Zelda on rempseä yksinhuoltajaäiti Kaliforniasta. Hän rientää sairaalaan välittömästi kuultuaan rakastettunsa onnettomuudesta Naisen hämmästykseksi häntä epäilläänkin murhayrityksestä. Hänellä on kertoo kuitenkin jännitävän ja mielenkiintoisen tarina, joka lopulta johdattaa hänet  ja tapausta tutkivan komisario Camelian ampujan jäljille. Camelia rakastuu persoonalliseen naiseen ja yhdessä he päättävät selvittää, kuka yritti tappaa Ed Vincentin.

Sydänten sykkeessä oli todella kevyt ja sen sai luettua muutamalta istumalta. Valitettavasti kirjan tapahtumat pystyi arvaamaan hyvin ennalta, loppuratkaisunkin saattoi keksiä jo parinsadan sivun jälkeen. En kuitenkaan odottanut teokselta mitään suurta, joten tämä ei tullut yllätyksenä. Kirjan sisältö oli melkoista "hömppää", jota lukisi ehkä mielummin puoliunessa uimarannalla kuin kotona teekupin ääressä. Se kuitenkin viihdyttu ja sai minut tyhjentämään pääni hetkeksi, mikä olikin kieltämättä ihan tarpeen sillä hetkellä.

Kieltämättä minua hieman huvitti lukea koomassa makaavan Edin ajatuksia. Lirkutteluja naiselle, joka ei aina ollut edes paikalla "kuulemassa". Välillä miehen ajatukset kirjan sivuilla alkoivat ihan turhauttaa. Ei ehkä ollut ihan sellainen juttu, joka vetoaa minuun. Tai ehkä se olisi vedonnutkin, jos se olisi toteutettu muulla tavalla? Tosin, eipä teos kokonaisuudessakaan vakuuttanut minua. Sen latteat henkilöhahmot, ennustettavissa olevat juonenkäänteet ja kliseinen loppu eivät vain olleet mieleeni. En usko, että minun täytyy tässä tilanteessa kovasti perustella mielipidettäni. Ymmärrätte varmasti.

Pitävätkö muut tämäntyyppisestä kirjallisuudesta? Uskon, että teos voi olla jollekin todella viihdyttävää kesälukemista. Tämä voi olla myös helppo tapa lähestyä kirjallisuutta, jos ei ole aikaisemmin lukenut paljoakaan. En tiedä, mutta uskoisin niin. Minä kuitenkin kiikutan kirjan divariin  ja toivon, että joku toinen nauttii siitä enemmän kuin minä.

Zahir

Kirjoittanut: Paulo Coelho
Alkuperäinen nimi: O Zahir
Ilmestynyt 2005
Suomentanut: Sanna Pernu

Kuuluisan, Pariisissa asustelevan kirjailijan vaimo katoaa yllättäen, jäkiä jättämättä. Onko urheana sotakirjeenvaihtajana työskennellyt Esther siepattu, vai onko hän lähtenyt omasta tahdostaan? Hetket vierivät, kirjailija kaipaa rakastamaansa naista ja haluaa ymmärtää, miksi tämä on kadonnut. Vaimosta tulee hänelle pakkomielle -- Zahir.

Kirjailija päättä jatkaa elämäänsä. Mies löytää uuden rakkauden ja kirjoittaa menestyksekkään teoksen, tutustuu uusiin ihmisiin. Hänen täytyy kuitenkin päästä eroon Zahirista, ja tämä onnistuu ainoastaan matkaamalla Keski-Aasiassa oleilevan Estherin luo. Fyysisen matkan lisäksi kirjailija tekee oman sisäisen matkansa, jolloin hän oppii tuntemaan itsensä paremmin ja ymmärtämään rakkautta ja elämää aivan uudella tavalla.

En ole aikaisemmin lukenut Coelhon teoksia, mutta tämän kirjan luettuani tartun varmasti muihinkin kirjailijan tuotoksiin. Vaikka minulla meni lukemiseen melko paljon aikaa, Zahir on juuri sellainen kirja, mistä minä pidän. Kaunista, mutta suhteellisen nopeasti luettavaa tekstiä ja mielenkiintoisia, moniulotteisia henkilöitä, jotka saavat minut ihastumaan ja toisaalta myös vihastumaan. Eniten minua viehättää nimenomaan Coelhon tapa kirjoittaa. Tunnelma oli hieman samankaltainen, kuin Makinea lukiessani. Pidän todella paljon tällaisesta "taiteilijamaisesta" otteesta kirjoissa. Ja kun sillä otteella kirjoitetaan taidemaailmasta, niin lopputulos ei voi olla mitään muuta kuin hyvä ja kaunis. Coelho ei kuitenkaan vie mitään äärimmäisyyksiin, vaan kokonaisuus pysyy selkeänä ja helposti luettavana.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, teoksen henkilöhahmot aiheuttivat minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Välillä ihailin kirjailijan voimakasta tahtoa ja päättäivyyttä, mutta seuraavalla sivuilla saatoinkin jo kiehua raivosta kirjailijan aikaansaamattomuuden ja "kärsivä taiteilija" -mentaliteetin vuoksi. Mihailkin tuntui silloin tällöin kiehtovalta oman tiensä kulkijalta, mutta useimmiten ärsyynnyin henkilön kummallisuuteen, outoihin ajatuksiin ja turhaan salaperäisyyteen. Mariekin oli ihailtavan lojaali ja luottavainen, mutta välillä niin ahdistavan alistuva nainen. Coelho onkin onnistunut luodessaan voimakkaita hahmoja, jotka saavat ihmisissä aikaan tunteita.

Paulo Coelhon kirjat ovat kehuttuja ja suosittuja, moni tunnunikin on lukenut hänen teoksiaan. Zahir todisti minulle, että kehut eivät suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan Coelhon tyyli on kerrassaan ihastuttava. Mikä teos minun kannattaisi lukea seuraavaksi? Tarttuisinki Alkemistiin vai Portobellon noitaan? Osaisiko joku suositella?

Haluaisin vielä kiittää La petite lectrice -blogin Katria, jonka järjestämästä arvonnasta satuin voittamaan Zahirin ja Tämä siunattu koti -teoksen. Katri ei lämmennyt suuremmin kummalekaan kirjoista, mutta minä pidin molemmista kovasti ja olen onnellinen, että sain ne käsiini. Lahirin  teoksia en olisi varmasti edes huomannut ilman blogia, mutta nyt Kaima odottaakin hyllyssä omaa vuoroaan. Onneksi meitä on moneen junaan! 

Inspiroivia kuvia

Olen ottanut kuvat itse, ethän siis kopioi niitä luvatta!

Kun elämä stressaa

Paulo Coelhon Zahir on maannut yöpöydälläni jo pitkän tovin. Jostain syystä en vain saa kirjaa luettua. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi kirjasta. Se on mielestäni ihana ja kirjoitan siitä varmasti vielä joku päivä arvion. Miksi lukeminen kuitenkin tökkii? Olen jo pitkään pohtinut vastausta kysymykseen.

Kaikkein todennäköisin syy viime aikojen hiljaiseloon on koulu. Kauhea määrä töitä palautettavama ja lukuisia oppikirjoja selattavana. Tämän lisäksi pitäisi jaksaa käydä töissä ja urheilemassa. Pitäisi olla myös sosiaalinen ja pitää yhteyttä kavereihin. Kun rauhallista vapaa-aikaa lopulta löytyy, en osaa tarttua kirjaan. Kaivaudun mieluummin peiton alle ja nukahdan. 

Syynä voi olla myös se, että en osaa lukea pienissä pätkissä. Haluan varata lukemiseen aikaa ja uppoutua tarinaan kunnolla. Valitettavasti se ei onnistu minulta bussissa tai vastaavassa tilanteessa. Olen oikeasti kateellinen kaikille, jotka pystyvät lukemaan aina muutaman sivun kerrallaan.

Haluan lukea. Mikään ei ole ihanampaa kuin istua rauhassa hyvän kirjan kanssa. Tuntuu kuitenkin siltä, että oma elämä riepottelee tällä hetkellä niin paljon, että ei ole aikaa ja jaksamista uppoutua muhini maialmoihin. Vaikka se olisikin ehkä kaikkein paras keino paeta ympäröivää kaaosta. Olen muuttamassa tällä viikolla uuteen asuntoon ja olin viime viikon reissussa, joten stressiä on riittänyt. 

Miten saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja tartuttua kirjaan? Tiedän, että nauttisin ja oloni paranisi  suunnattomasti, jos vain saisin olla rauhassa ja malttaisin lukea. Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, että ei ole lupaa rentoutua, kun olisi niin paljon asioita hoidettavana. Tämä saattaa kuulostaa ulkopuolisesta täysin käsittämättömältä, mutta itse koen tilanteen todelliseksi ongelmaksi.

Toivottavasti elämä tasaantuu ja pääsen pian taas lukemaan hyviä kirjoja. Talvikin tulee, ja sohvalle käpertyminen teekupin kanssa kuulostaa ihan liian täydelliseltä.