Taivaslaulu

Kirjoittanut: Pauliina Rauhala
Ilmestynyt 2013

"Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa."

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut suomalaisen kirjan. Uskaltaisin arvata, että ehkä lähemmän kolme vuotta sitten. Tästä kirjasta olin kuitenkin kuullut paljon kehuja sekä tutuilta, että tuntemattomilta. Aihe on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja lainasinkin kirjan heti äidiltäni. Voi, kuinka onnellinen olenkaan, että lainasin.

Taivaslaulu on kirja, joka kertootarinan nuoresta lestadiolaisparista, Viljasta ja Aleksista. Se kertoo  rakkaudesta. Siitä, miten se satuttaa ja voi ajaa ihmisen pohjalle. Siitä, kuinka paljon onnea ja iloa se antaa kantajalleen. Siitä, mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään rakkauden eteen. Siitä, miten  ihminen voi rakastaa itseään, läheisiään ja Jumalaa.

Kuten kirjan takakansikin sanoo, teos on "viimeiseen asti elämän puolella". Vaikka Rauhala käsitteleekin teoksessaan arkoja ja rankkoja aiheita, paistaa rivien välistä lopulta aurinko. Rankat asiat tulevat esiin lasten leikeissä,  puhuttavia aiheita käsitellään nukkejen, mollamaijojen ja barbien kautta. Teoksen tapa kertoa asioita on mielestäni lumoava ja todella koukuttava. Kaunis, erilainen.

Vaikka kerronta onkin hyvin vertauskuvallista ja eroaa valtavirrasta, on teosta kuitenkin todella helppo ja nopea lukea. Itse ahmin kirjan muutamassa päivässä, muutamalta istumalta. Ehkäpäteos kiinnosti minua erityisesti siksi, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa omaan kotikaupunkiini. Ymmärrän, mikä on "Jumalan valtakunnan risteys". Tuntuu mukavalle, että uutiset luetaan vaihteeksi Kalevasta, eikä Helsingin Sanomista.

Tärkeintä kirjassa ei kuitenkaan ole sen henkilöt, eivätkä heidän kohtalonsa. Oleellisinta on se, mitä teos haluaa meille kertoa. Rauhala raottaa ovea tuttuun, mutta samalla ihan uuteen maailmaan. Tottakai lukijalla on maailmasta eräänlainen peruskäsitys, mutta nyt raapaistaankin pintaa syvemmältä. Tämä on kirja, jota on mielestäni tarvittu. Se tuo valoa pimeään.

Meren katedraali

Kirjoittanut: Ildefonso Falconen
Alkuperäinen nimi: La catedral del mar
Ilmestynyt 2008
Suomentanut: Satu Ekman

Esittelyssä ensimmäinen kirja tämän blogin historiassa, joka jäi minulta kesken. Minä yritin, ihan oikeasti yritin. Tästä oli tulossa jo ikuisuusprojekti, kunnes tajusin vihdoinkin luovuttaa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö olisi pitänyt kirjasta, sillä luin tämän tiiliskiven paksuisen pokkarin lähes loppuun. Luovuttamisen jälkeen sivuja jäi jäljelle alle sata. Jostain syystä en kuitenkaan enää halunnuta tarttua teokseen. 

Jotenkin Meren katedraali muuttui loppua kohden laahaavaksi, sekavaksi lätinäksi. Tapahtumat eivät enää olleet yhtä mukaansatempaavia, kuin kirjan alkupuolella. Ahmin kirjaa viime kesänä rauhallisissa yövuoroissa (kyllä, kirja on maannut pöydälläni yli puoli vuotta), mutta lopulta tartuin kirjaan yhä harvemmin ja harvemmin.

Kirjan miljöö, keskiaikainen Barcelona, on erittäin mielenkiintoinen. Pidin siitä, kuika teoksessa kuvaillaan ympäristöä. Entistä kiinnostavammaksi ympäristön teki se, että olen itse käynyt katsomassa Santa Maria del Marin kirkkoa vieraillessani Katalonian pääkaupungissa vuonna 2011. Ihana miljöö ei kuitenkaan yksin riittänyt siihen, että olisin jaksanut lukea kirjan loppuun.

Kirjan henkilöissäkään ei oikeastaan ollut mitään vikaa. Päähenkilä Arnau  Estanyol on, no, ihan kiva. Pidin kuitenkin enemmän kirjan sivuhenkilöistä, kuten Arnaun "veljestä" Joanista, hänen juutalaisista ystävistään. Hänen ilkeästä isännästään Grau Puigista ja prostituoiduksi päätyneestä Aledisista. Paikoitellen minusta tunti, että sivuhenkilöissä on enemmän luonnetta, kuin päähenkilössä.

En ole varma, kumpi oli syynä siihen, että lopetin kirjan lukemisen, sekava kerronta vai päähenkilöhn loputon alamäki ja pohjamudissa rypeminen. Jokin kirjassa kuitenkin vei haluni tarttua siihen ja lukea se loppuun. Välillä turhauduin kirjaan niin paljon, että olisin vain halunnut hyppiä yli sivutolkulla lukuja ja kappaleita. Lennokkaan alun jälkeen tämä ei ehkä enää ollutkaan minun kirjani. Haluaisin löytää jonkun pätevän perustelun sille, miksi jätin kirjan kesken. Tuntemukseni teoksesta ovat kuitenkin kovin ristiriitaisia. Toisaalta pidän kirjasta todela paljon, mutta toisaalta taas en. 

Onko joku muu kokenut joskus samanlaisia tuntemuksi jättäessään kirjan kesken?

Karamellikengät

Kirjoittanut: Joanne Harris
Alkuperäinen nimi: The Lollipop Shoes
Ilmestynyt 2008
Suomentanut: Satu Leveelahti

"Ja ehkä se johtui myös niistä kengistä. Ne olivat upeat, kiiltävät ja korkeakorkoiset, punaiset kuin huulipuna, karamellitanko tai tikkari, ja ne loistivat kuin aarre paljailla mukulakivillä. Sellaisia kenkiä ei yleensä Pariisissa näe. Ei ainakaan kenenkään tavallisen ihmisen jalassa. Ja mehän olemme tavallisia ihmisiä -- tai niin äiti ainakin sanoo -- vaikka ei se siltä hänen kanssaan aina tunnu."

Karamellikengät on odotettu jatko-osa Joanne Harrisin aiemmalle hurmaavalle teokselle Pieni suklaapuoti. Kirja on suloista ja suussasulavaa luettavaa, vaikka se ei ihan ylläkään edeltäjänsä tasolle. Se koukuttaa mukaansa useiksi tunneiksi, eikä sitä tee mieli laskea käsistään. 

Karamellikengissä kulkevat aiemmasta osasta tutut henkilöhahmot. Vianne Rocher, Anouk ja Roux. Mukana on kuitenkin paljon uusia tuttavuuksia, joista jokainen ihastuttaa erityisellä persoonallaan. Ehkäpä tärkein ja huomattavin on uusi päähenkilö Zozie de l'Alba. Nainen, noita, ystävä, rikoskumppani, turva ja tuki, vihollinen. Zozien persoona valloittaa, mutta myös hieman pelottaa. 

Tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta, mikä antaa lukijalle kutkuttavan mahdollisuuden seurata tapahtumia eri näkökulmista. Miksi sinä olet niin sinisilmäinen? Etkö sinä huomaa, mitä ympärilläsi tapahtuu? Ryhdistäydy! Lukija saa pientä etumatkaa tarinan henkilöhahmoihin ja tapahtumiin Pariisin Montmartressa. Se on mielestäni mukavaa ja Harris on onnistunut toteuttamaan sen niin, etten mennyt sekaisin lukiessani.

Tykkään muutenkin paljon Joanne Harriksen tyylistä kirjoittaa. Teksti on persoonallista, mutta kevyttä ja sitä on helppo ja nopea lukea. Pidän eniten juuri helppolukuisista kirjoista, sillä en jaksa vaivata päätäni ja keskeyttää tarinaa vain miettiäkseni, että mitähän tässäkin virkkeessä oikein ajetaan takaa. Muutenkin Harrisin tyylissä on jotain, mikä saa tarttumaan syöttiin ja tempaa mukaansa. Valitettavasti minulla meni kiireiden takia harmittavan paljon aikaa teoksen lukemiseen. Olisin halunnut ahmia sen nopeammin, malttamaton kun olen.

Kaiken kaikkiaan Karamellikengät oli miellyttävä lukukokemus. Pidin juonesta, tarinan henkilöistä ja ylipäätäänkin teoksen rakenteesta. Olen ymmärtänyt, että sarjaan olisi kolmaskin osa, mutta en tiedä uskallanko lukea sitä. Kolma osa on mielestäni erittäin kriittinen teos, niin kirjojen kuin elokuvienkin maailmassa. Se on joko suuri loppuhuipennus tai sitten se lyö viimeisen niitin arkkuun ja "pilaa" aiemmat osat. Onko teillä samankaltaisia havaintoja? Entä oletteko lukeneet kolmatta osaa, Persikoiden aikaan? En haluaisi millään pilata itseltäni näitä kahta ihastuttavaa teosta, joten pieni vihje uusimman osan luonteesta olisi paikallaan. 

Tiikeriäidin taistelulaulu

Kirjoittanut: Amy Chua
Alkuperäinen nimi: Battle Hymn of the Tiger Mother
Ilmestynyt 2011
Suomentanut: Auri Paajanen, Susanna Tuomi-Giddings

Kirjan takakanteen on poimittu osuva sitaatti, joka kuvaa mielestäni kirjaa paremmin kuin hyvin.

"Idän ja lännen suuri kamppailu on alkanut, ja se ratkaistaan lastenhuoneissa." - Kari Huhta, Helsingin Sanomat

Amy Chua on syntynyt tiikerin vuonna. Hän on tiikeriäiti. Hän on kiinalainen äiti. Amy Chua kertoo teoksessaan, kuinka hän kasvatti kaksi  tytärtään, kuuliaisen Sophian ja temperamenttisen Louisan, perinteisiä kiinalaisia kasvatusmetodeja käyttäen. Kasvatus oli ankaraa, erittäin kunnianhimoista ja päämäärätietoista. Eikä se varmasti ollut helppoa nykyajan USA:ssa.

Molemmista tytöistä tuli menestyviä, taitavia muusikoita. Tottakai he olivat myös luokkansa viisaimpia ja parhaita oppilaita. Näillä kasvatusmenetelmillä on kuitenkin varjopuolensa ja seuraukensa, joihin Amy Chua ei osannut varautua. Äidin ja tyttärien välit kiristyvät ja lopulta lujankin tiikeriäidinon pakko antaa hieman periksi.

Teos on todella suorasukainen, mitään ei turhaan kaunistella. Voin kuvitella, että asiat ovat tapahtuneet juuri siten, miten ne on kirjassa kerrottu. Amy Chua myös provosoi ja kyseenalaistaa nykyaikaisen länsimaisen vanhemmuuden, mikä lisää voimakkuutta ja vaikuttavuutta. Paikoitellen Tiikeriäidin taistelulaulu on melko raadollista luettavaa. Se myös opettaa, että  täydellinen äärimmäisyys ei ole koskaan paras mahdollinen vaihtoehto.

Traditionaalinen kiinalainen kasvatusmalli on mielenkiintoinen aihe, joka puhuttelee varmasti monia. Itse luin teoksen lähinnä oppiakseni uutta ja tietääkseni hieman enemmän maailman menosta. Onhan sitä aina tullut ihmeteltyä, miksi juuri kiinalaiset menestyvät luonnontieteilijöinä, muusikoina ja huippu-urheilijoina. Mikä tekee heistä voittamattomia? Kirja avaa raottaa ovea kiinalaisten ajatusmaailmaan ja luulen, että kasvatus voi olla osasyynä yksilöiden menestymiseen.

Tiikeriäidin taistelulaulu on pysäyttävä teos ja suosittelen sen lukemista kaikille tuedonnälkäisille ja erilaisista kasvatustavoista kiinnostuneille. Oletteko te lukeneet tarinaa kiinalaisäidistä ja hänen tyttäristään?

Mehiläisten salaisuudet

Kirjoittanut: Sue Monk Kidd
Alkuperäinen nimi: The Secret Life of Bees
Ilmestynyt 2001
Suomentanut: Helinä Kangas

Mehiläisten salaisuudet kertoo neljätoistavuotiaasta Lily Owenista, jonka vastenmielinen elämä isän persikkapuiden varjossa saa yllättävän käänteen, kun hän päättää karata kotoa. Vuonna 1964 eletään vihamielisintä rotuerottelun aikaa USA:n etelävaltioissa ja Lilyn rakas tummaihoinen kotiapulainen Rosaleen joutuu vaikeuksiin.  Se on nuorelle naisenalulle viimeinen pisara. Hän päättää paeta väkivaltaista isäänsä, pelastaa Rosaleenin ja lähteä selvittämään äitinsä kuolemaan liittyviä salaperäisyyksiä.

Valkoiselle tytölle ja mustalle kotiapulaiselle aukeaa täysin uudenlaisen maailma, missä pääosaa näyttelevät mehiläiset, hunaja ja musta Madonna. He tapaavat lämminhenkisiä ihmisiä ja löytävät itselleen kodin. Paikan, jossa he voivat olla juuri sellaisia, kuin ovat. Elämä ei oloe kuitenkaan ruusuilla tanssimista, vaan uudenlaiseen elämään liittyy myös odottamattomia varjoja. 

Mehiläisten salaisuudet on lämminhenkinen tarina ystävyydestä, kumppanuudesta ja vapaudesta, mutta samalla myös kaipuusta, pelosta ja ikävästä.

Mielestäni ehdottomasti parasta teoksessa on sen miljöö ja sen kuvailut. Kuvaus on niin hyvää, että se sai minut lähes tuntemaan paikat ympärilläni. Persikkatarha ja vaaleanpunainen talo pikkukylän laidalla. Ankea myyntikoppi tien laidassa ja kuuma hunajahalli. Pidän siitä, että tarina sijoittuu lämpimään ympäristöön. Pelkkä miljöö on mielestäni hyvä syy lukea Mehiläisten salaisuudet.

Petyin kovasti kirjan henkilöhahmoihin, etenkin päähenkilö Lily Owensiin. Neljätoistavuotias tyttö on liian naiivi, epäkypsä ja hänen ajatuksissaan ei ole realismin häivääkään. Hän on ulkoisesti nuori nainen, mutta henkisesti yhä lapsenkengissä. Muutkaan henkilöt eivät suuremmin sytyttäneet. Ongelman ydin on mielestäni se, että ihmisistä on tehty liian stereotyyppisiä ja kärjistettyjä. Heistä ilmenee hyvin vähän sellaisia piirteitä, joita on vaikeaa arvata ennalta. En myöskään osaa samaistua yhteenkään heistä.

Pari poikkausta kuitenkin löytyy, sillä kaksi henkilöhahmoa sai sympatiani puolelleen. Edukseen erottuu August, yksi vaaleanpunaisen talon emännistä on jollain tavalla hellyyttävä äitihahmo. Myös apupoika Zach on jollain tapaa vilpitön ja suloinen. 

Minun on myös pakko mainita, että pidän paljon teoksen fyysisestä ulkonäöstä. Kansi on jollain tapaa herkkä ja sen värimaailman en erilainen ja mielenkiintoinen. Kiinnitättekö te näihin asioihin huomiota?

Luin kirjan junamatkalla Oulusta Helsinkiin. Tarinaan tempautui mukaan ja sen parissa viihtyi tuntikausia. Silti teos oli minulle pieni pettymys. Olin kuullut paljon hyvää kirjasta ja odotukseni olivat korkealla. Siksi minua harmittikin, kun lopullinen mielipiteeni  kokonaisuudesta oli vain "ihan hyvä". Halusin pitää kirjasta enemmän, mutta jostain syystä en vain saanut tarpeeksi irti siitä.

Mitä mieltä te olette olleet mehiläisistä ja niiden salaisuuksista?  Mitkä asiat saavat kirjoissa teidät ihastumaan? Mikä saa veren kiehumaan ja pahimmillaan lopettamaan kirjan kesken?

Onpa ihanaa kirjoittaa taas kirjoista. Kaksi kuukautta on mennyt reissatessa ja stressatessa kouluasioista ja kesätyöpaikasta. Harmittaa, etten ole ehtinyt lukemaan tarpeeksi. Toivottavasti sää pian lämpenee, jotta pääsen taas ottamaan aurinkoa ja lukemaan vanhempieni takapihalle.

Kyllähän kokeita riittää

Viime viikkojen lukukokemukset tiivistyvät hienosti yllä olevaan kuvaan. Olen opsikellut fysiikkaa ja siinä oheessa myös hieman matematiikkaa ja sähkötekniikkaa. Toivottavasti pian ehtisi lukemaan keskittyneesti jotain muutakin kuin koulukirjoja...

Minut on haastettu

Sain tällaisen pienen kivan haasteen Ei vain mustaa valkoisella -blogin Tiinalta. Jostain syystä minulta meni pieni ikuisuus, ennen kuin sain vastattua tähän. Mutta tässäpä tämä nyt on...

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

 6. Ei takaisin haastamista.

11 faktaa:

- Harrastan monipuolisesti urheilua ja iso osa vapaa-ajastani menee kuntosalilla.

- Soitan pianoa, klarinettia ja saksofonia.

- Opiskelen energiatekniikkaa ja pelkään, että alan ajattella "insinöörimäisesti".

- Rakastan matkustamista ja maantieto on aina kiehtonut minua.

- Puhun suomen, englannin ja ruotsin lisäksi myös hieman venäjää.

-  Olen lapsesta asti inhonnut kalaa ja olenkin vasta tänä talvena oppinut syömään lohta.

- Keräilen Disneyn klassikkopiirrettyjä. Ne ovat ihania ja ajattomia.

- Olen aina ollut pieni "kukkaistyttö". Kotonani täytyy olla kukkia ja viherkasveja.

- Mielestäni parsakaali on aivan uskomattoman hyvää. Rakastan sitä.

- Stressaan ja minulla on kiire joka paikkaan, oli aikaa kuinka paljon tahansa.

- Pukeutumistyylini herättää silloin tällöin hilpeyttä kanssaihmisissä.

Vastaukset kysymyksiin:

1. Milloin aloitit bloggaamisen ja minkä vuoksi?

- Viime syksynä, jotta en unohtaisi rakasta harrastustani.
2. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?

- Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon.
3. Kuvaile blogiasi 3 sanalla.

- Värikäs, lämmin ja erilainen.
4. Fiktiivinen hahmo, jonka haluaisit tavata myös tosielämässä?

- Olisi todella kova sana tavata Harry Potter.
5. Paras kohde, jonne olet joskus matkustanut?

- Saanko sanoa kolme? Pietari, Barcelona ja Jerusalem.
6. Jos voisit muuttaa johonkin fiktiiviseen paikkaan (kuten Pottereiden Tylypahka), mihin muuttaisit?

- Avatar-elokuvan Pandora planeetalle.
7. Vaikuttavatko vuodenajat siihen, millaista musiikkia kuuntelet?

- Ehdottomasti. Talvella raskaampaa, kesällä kevyttä.
8. Viimeisin saavutuksesi?

- Sähkötyöturvallisuuskortti. :D
9. Asia/asiat, joiden toivoisit tapahtuvan tulevan vuoden aikana?

- Haluan matkustaa Roomaan ja saada hyvän kesätyöpaikan.
10. Mieleenpainunein tyylimokasi lapsuudessasi/nuoruudessasi?

- Ne puoleen reiteen ulottuvat trikooshortsit? Tai synkät nuoruusvuodet,
11. Kuvaile unelmiesi kirjahyllyä sisältöineen.

- Monenlaisia kirjoja erilaisista kulttuureista. Tummaa massiivipuuta. Lasiovet.

11 kysymystä:

- Jos saisit elää päivän eläimenä, mikä olisit ja miksi?
- Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa miljoonan?
- Kumpi tulee voileivässä päälle, juusto vai leikkele?
- Kumpi puoli näkkileivästä voidellaan, tasainen vai kuoppainen?
- Keneen fiktiiviseen hahmoon pystyt samaistumaan ja miksi?
- Mikä väri, ruoka, juoma ja tuoksu kuvaa parhaiten luonnettasi?
- Jos voisit siirtyä ajassa hetkeksi taaksepäin, minne siirtyisit?
- Jos saisit luke enää yhden kirjan, minkä lukisit?
- Mitkä kolme asiaa lisäisit maailmaan? Entä mitkä ottaisit pois?
- Mitä kieltä haluaisit puhua sujuvasti?
- Miksi kirjoitat kirjablogia?

En haasta nyt ketään, sillä tämä haaste on kiertänyt varmasti jo niin monessa blogissa. :) Mutta vastailkaapa kysymyksiin vaikka kommentein. Olisi hauska kuulla vastauksia!

Keltaisten sitruunoiden ravintola

Kirjoittanut: Kajsa Ingemarsson
Alkuperäinen nimi: Små citroner gula
Ilmestynyt 2004
Suomentanut: Sanna Manninen

Mitä minä olen tehnyt tänään? No, olen istunut sohvalla ja lukenut. Keittänyt silloin tällöin kupin teetä ja jatkanut lukemista. Kirkas talvipäivä on kääntynyt illaksi ja minä istun edelleen samassa paikassa kuin monta tuntia sitten. Kuinkas tässä näin kävi?

Vietin rentoa sunnuntaipäivää Kajsa Ingemarssonin romaanin parissa. Keltaisten sitruunoiden ravintola kertoo ravintolamaailmasta ja tarjoilijana työskentelevästä Agnesista. Agnes on töissä hienossa eliittiravintolassa ja on erittäin tyytyväinen työhönsä, kunnes hänen esimiehensä alkaa lähentelemään häntä. Gourmet-ravintola jää taakse ja Agnesista tulee työtön. Elämä ei muutenkaan mene suunnitelmien mukaan. Hetken pohjamudissa ryömittyään nainen kuitenkin ryhdistäytyy ja päättää etsiä töitä. Lopulta hän päätyy töihin entisen työkaverinsa Kallen omistamaan uuteen ravintolaan.

" 'No, ajattelin sitruunankeltaisia seiniä, yllätys yllätys, ja seinäpenkkien tyynyt voisivat olla punaisia, sellaisia oranssinpunaisia kuten hollantilaiset tomaatit, Pöydät käsittelemättömästä puusta ja välimerensiniset astiat...' "

Keltaisten sitruunoiden ravintola oli kevyt, mutta eu kuitenkaan täysin ennalta arvattava. Itse asiassa teos oli hyvinkin piristävä ja herätti minussa monenlaisia tunteita, luultavasti sen vuoksi viihdyin kirjan parissa koko päivän. Olen jo aiemmin kertonut kiinnostuksestani taidemaailmaan, mutta myös ruoanlaitto kiinnostaa. Siksi kirjan miljöö oli minusta todella ihastuttava. Tässä pienessä opiskelijassa asuu pieni kulinaristi ja etenkin Välimeren alueen keittiö on lähellä sydäntä. Siksipä minulle tulikin jatkuvasti nälkä, kun teoksen sivuilla kuvailtiin timjamintuoksuisia lihavartaita ja pastaa sahramikastikkeessa... 

Kirjan henkilöhahmot eivät olleet mielestäni kovinkaan vaikuttavia, tykkäsin enemmän kirjan tunnelmasta ja edellämainitusta ravintolamaailmasta. Osa henkilöistä oli kuitenkin viehättäviä, etenkin Agnesin puutarhanhoitoon hurahtaneet vanhemmat, railakkaasti juhliva työnarkomaani Lussan ja päähenkilön erikoinen naapuri David Kummel.

Kaiken kaikkiaan teos ylitti odotukseni. Jostain kumman syystä olin vähän ennakkoluuloinen ja odotukseni eivät olleet kovin korkella. Luulin, että Keltaisten sitruunoiden ravintola olisi täyttä "hömppää", mutta kaikista teoksen sisältämistä kliseisistä ihmissuhdekriiseistä huolimatta se oli todella viihdyttävä. Oikea positiivinen yllätys! Tämä oli juuri tähän olotilaan sopiva kirja ja suosittelenkin tätä rennoksi sunnuntailukemiseksi. 

Oletteko te lukeneet teosta ja onko ruokamaailma teille mieluisa ympäristö? 

Hobitti eli sinne ja takaisin

Kirjoittanut: J.R.R. Tolkien
Alkuperäinen nimi: The Hobbit or There and Back Again
Ilmestynyt 1937
Suomentanut: Kersti Juva, runot Panu Pekkanen
Kuvitus: J.R.R Tolkien

"Kolossa maan sisällä asui hobitti. Kolo ei ollut niitä inhottavia likaisia ja märkiä koloja jotka olivat täynnä madonpäitä ja haisevat ummehtuneelle, eikä myöskään kuiva, paljas hiekkainen kolo jossa ei ole paikkaa missä istua eikä mitään mitä syödä. Sanalla sanoen, se oli hobitinkolo, mikä merkitsee mukavuutta."

Luin nyt ensimmäistä kertaa tämän menestyskirjailijan ensiteoksen. Hobitti eli sinne ja takaisin kertoo Bilbo Reppulista. Hobitista, joka  rauhaa rakastavasta luonteestaan huolimatta lähtee pitkälle matkalle, unohtumattomaan seikkailuun kolmentoista kääpiön ja velho Gandalfin kanssa. He lähtevät etsimään aarretta, joka kuului kauan sitten kääpiöille ja jota vartioi vaarallinen lohikäärme Smaug. Teos on itsenäinen alkuosa uskomattomaan menestykseen nousseelle Taru sormusten herrasta -trilogialle.

Pidän todella paljon fantasia- ja satukirjoista, mutta jostain syystä luen niitä kovin harvoin. Mutta silloin kun tartun tämänkaltaiseen teokseen, haluan lukea sen rauhassa. Pienikään yksityiskohta ei saa mennä ohi. Tämän vuoksi minulla menikin kirjan lukemiseen rutkasti aikaa, sillä teosta oli muutenkin melko raskas lukea. Tekstin tyyli ja useat tarinan sisältämät runot hidastivat lukemista. Silloin tällöin esiin putkahti myös kuva, jota täytyi pysähtyä tutkimaan.

Olen lukenut aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogian, minkä vuoksi Bilbo Reppuli ja Gandalf olivat minulle tuttuja hahmoja. Jaksan aina vaikuttua hobittien "höppänästä" olemuksesta ja harmaan velhon viisaudesta. Osa kääpiöistäkin oli persoonallisia, etenkin matkan johtaja Thorin oli vahva hahmo. Muuten kolmentoista kääpiön perässä pysyminen oli melkoinen haaste. Missään vaiheessa ei oikestaan tiennyt, kuka on kuka, mutta onneksi se ei ole niin olennaista tätä teosta lukiessa. Mukana on myös se karmiva Klonkku.

Teoksessa on hauska, ulkopuolinen ja kaikkitietävä kertoja. Myös lukijaa puhutellaan paljon. Ainakin minulle tuli tästä sellainen tunne, että joku satusetä kertoo tarinaa minulle, mikä on sinänsä ihan mukavaa vaihtelua. Tuntuu, että nykyään harvoissa kirjoissa on kertoja näin vahvasti läsnä.

Myös Tolkien luoma Keski-Maa on sellainen miljöö, joka viehättää minua kovasti. rakastun siihen joka kerta. Mitä olisikaan fantasiamaailma ilman vuoria, metsiä, laaksoja ja jokia? Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta erittäin paljon. Pitäisiköhän minun lukea nyt uudestaan Taru sormusten herrasta?

Kävin pari päivää sitten katsomassa myös teoksen pohjalta tehtävän elokuvasarjan esimmäisen osan, Hobitti: Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey). Myös elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, Peter Jackson on kyllä loistava ohjaaja. Elokuvan pääosissa nähdään Ian McKellen (Gandalf Harmaa), Martin Freeman (Bilbo Reppuli) ja Richard Armitage (Thorin Tammikilpi). Elokuva on todella uskollinen kirjalle, mutta jos kolmesataa sivua pitkästä kirjasta tehdään kolmiosainen elokuvasarja, pitää mukaan teitenkin lisätä myös jotain. Uusi-Seelanti ja sen henkeäsalpaavat maisemat vaikuttavat aina. 

Mitä mieltä te olette Hobbitti eli sinne ja takaisin -teoksesta? Pidättekö muista Tolkienin kirjoista? Onko kirjan pohjalta tehty elokuva mielestänne menestys vai fiasko?

Kaikki mitä rakastin

Kirjoittanut: Siri Hustvedt
Alkuperäinen nimi: What I Loved
Ilmestynyt 2003
Suomentanut: Kristiina Rikman

Leo Hertzberg on taidehistorioitsija, joka elää New Yorkissa vaimonsa kanssa. Leo tutustuu kuvataiteilija Bill Wechleriin ja miehet tuntevat olevansa sielunveljet toisilleen. Bill on naimisissa Lucillen, heiman epätasapainoisen runoilijan kanssa. Vuosien kuluessa perheiden elämät kietoutuvat yhteen. Parit saavat lapsia  ja väittelevät taiteesta ja kirjallisuudesta. Mukana on myös kaunis Violet, Billin maalausten malli. Elämä ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista, ja yllättävä tragedia katkaiseekin henkilöiden elämän raa'alla tavalla.

Olen lukenut aiemmin yhden Hustvedtin teoksen, joten tiesin mitä odottaa teoksen tyyliltä. Teoksessa pureudutaan tarkasti yksityiskohtiin ja pienet asiat voivat olla hyvinkin suuressa roolissa. Tekstistä voi löytää myös syvällisiä ajatuksia, jotka pistävät lukijan miettimään hetkeksi.

"'Tiedätkö, isi, minä aina mietin kuinka paljon ihmisiä maailmassa on. Mietin sitä pelivuorojen välissä ja minulle tuli tosi hassu tunne, ihan niin kuin kaikki olisivat ajatelleet yhtä aikaa, miljardeja ajatuksia.' 'Niinpä', minä sanoin. 'Ajatusten virta jota me emme voi kuulla.' 'Niin. Ja sitten minä sain kumman ajatuksen miten kaikki ne ihmiset näkevät sen mitä näkevät pikkuisen eri tavalla kuin muut.'"

Tarina kerrotaan Leo Hertzbergin näkökulmasta. Teos alkaa siitä, kun Leo on vanha mies ja löytää Violetin Billille kirjoittamat kirjeet. Tarina myös loppuu samaan paikkaan, mistä se on alkanut. En yleensä pidä tällaisesta yhteydestä kirjan alun ja lopun välillä. En tiedä, miksi. Tässä teoksessa se kuitenkin toimi ja oli mielestäni hyvä ratkaisu. Loppu oli oikeastaan muutenkin hyvä, sillä pidän siitä, että kirja loppuu ikään kuin "kesken". 

Kaikki mitä rakastin on mielestäni tyylillisesti erittäin hyvä, mutta jostain syystä tarina ei minua sytyttänyt. Olen lukenut monta ylistävää arviota kirjasta, joten ehkä odotukseni olivat liian korkealla. Pidin myös paljon aikaisemmin lukemastani Hustvedtin teoksesta ja ehkäpä sekin oli osasyynä korkeisiin odotuksiin. Aluksi pidin tarinasta kovasti, mutta käännekohta ei ollut mieleeni, ei sitten yhtään. Ehkäpä se oli turhan ennalta arvattava? En myöskään pitänyt siitä, että puolessa välissä kaikki tapahtumat alkoivat pyöriä Billin pojan ympärillä. 

Kirjan henkilöhahmotkaan eivät suuremmin herättäneet mielenkiintoa. Oikeastaan pidin ainoastaan Bill Wechleristä ja Violetistä. Myös muutata sivuhenkilö, kuten Lazlo ja alteljeen alakerrassa majaileva hra Bob olivat mielestäni viehättäviä. Muut henkilöt olivatkin sitten mielestäni liian latteita  ja persoonattomia tai liian kärjisteltyjä ja stereotyyppisiä.

En osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Sanotaanko niin, että tilanne on 50/50. Puolet kirjasta on mielestäni erinomaista tekstiä, mutta puolet sen sijaan jätti minut kylmäksi. Kyllä tämä kirjojen arviointi osaakin olla joskus vaikeaa. Vertailun vuoksi sanottakoon, että elokuussa lukemani Lumous oli mielestäni  huomattavasti parempi näistä kahdesta lukemastani Siri Hustvedtin teoksesta. 

Onko Kaikki mitä rakastin sinulle mieleinen kirja? Mikä sai sinut ihastumaan tai vihastumaan?

Sydänten sykkeessä

Kirjoittanut: Elizabeth Adler
Alkuperäinen nimi: In a Heartbeat
Ilmestynyt 2000
Suomentanut: Kaarina Sonck

Edellisen, aikaa vievän lukuprosessin jälkeen halusin lukea kirjan, jonka saisin luettua nopeasti. Jotain kevyttä, jonka avulla saisin nollattua ajatuksia muutamassa päivässä. Elizabeth Adlerin Sydänten sykkeessä sopi tarkoitukseen mainiosti.

Kiinteistömoguli Ed Vincent joutuu ampumavälikohtauksen uhriksi New Yorkissa. Hänet kiidätetään teho-osastolle, missä hän vaipuu koomaan. Sitä ennen hän onnistuu lausumaan vain yhden nimen -- Zelda.

Melba Merrydew ei Zelda on rempseä yksinhuoltajaäiti Kaliforniasta. Hän rientää sairaalaan välittömästi kuultuaan rakastettunsa onnettomuudesta Naisen hämmästykseksi häntä epäilläänkin murhayrityksestä. Hänellä on kertoo kuitenkin jännitävän ja mielenkiintoisen tarina, joka lopulta johdattaa hänet  ja tapausta tutkivan komisario Camelian ampujan jäljille. Camelia rakastuu persoonalliseen naiseen ja yhdessä he päättävät selvittää, kuka yritti tappaa Ed Vincentin.

Sydänten sykkeessä oli todella kevyt ja sen sai luettua muutamalta istumalta. Valitettavasti kirjan tapahtumat pystyi arvaamaan hyvin ennalta, loppuratkaisunkin saattoi keksiä jo parinsadan sivun jälkeen. En kuitenkaan odottanut teokselta mitään suurta, joten tämä ei tullut yllätyksenä. Kirjan sisältö oli melkoista "hömppää", jota lukisi ehkä mielummin puoliunessa uimarannalla kuin kotona teekupin ääressä. Se kuitenkin viihdyttu ja sai minut tyhjentämään pääni hetkeksi, mikä olikin kieltämättä ihan tarpeen sillä hetkellä.

Kieltämättä minua hieman huvitti lukea koomassa makaavan Edin ajatuksia. Lirkutteluja naiselle, joka ei aina ollut edes paikalla "kuulemassa". Välillä miehen ajatukset kirjan sivuilla alkoivat ihan turhauttaa. Ei ehkä ollut ihan sellainen juttu, joka vetoaa minuun. Tai ehkä se olisi vedonnutkin, jos se olisi toteutettu muulla tavalla? Tosin, eipä teos kokonaisuudessakaan vakuuttanut minua. Sen latteat henkilöhahmot, ennustettavissa olevat juonenkäänteet ja kliseinen loppu eivät vain olleet mieleeni. En usko, että minun täytyy tässä tilanteessa kovasti perustella mielipidettäni. Ymmärrätte varmasti.

Pitävätkö muut tämäntyyppisestä kirjallisuudesta? Uskon, että teos voi olla jollekin todella viihdyttävää kesälukemista. Tämä voi olla myös helppo tapa lähestyä kirjallisuutta, jos ei ole aikaisemmin lukenut paljoakaan. En tiedä, mutta uskoisin niin. Minä kuitenkin kiikutan kirjan divariin  ja toivon, että joku toinen nauttii siitä enemmän kuin minä.

Zahir

Kirjoittanut: Paulo Coelho
Alkuperäinen nimi: O Zahir
Ilmestynyt 2005
Suomentanut: Sanna Pernu

Kuuluisan, Pariisissa asustelevan kirjailijan vaimo katoaa yllättäen, jäkiä jättämättä. Onko urheana sotakirjeenvaihtajana työskennellyt Esther siepattu, vai onko hän lähtenyt omasta tahdostaan? Hetket vierivät, kirjailija kaipaa rakastamaansa naista ja haluaa ymmärtää, miksi tämä on kadonnut. Vaimosta tulee hänelle pakkomielle -- Zahir.

Kirjailija päättä jatkaa elämäänsä. Mies löytää uuden rakkauden ja kirjoittaa menestyksekkään teoksen, tutustuu uusiin ihmisiin. Hänen täytyy kuitenkin päästä eroon Zahirista, ja tämä onnistuu ainoastaan matkaamalla Keski-Aasiassa oleilevan Estherin luo. Fyysisen matkan lisäksi kirjailija tekee oman sisäisen matkansa, jolloin hän oppii tuntemaan itsensä paremmin ja ymmärtämään rakkautta ja elämää aivan uudella tavalla.

En ole aikaisemmin lukenut Coelhon teoksia, mutta tämän kirjan luettuani tartun varmasti muihinkin kirjailijan tuotoksiin. Vaikka minulla meni lukemiseen melko paljon aikaa, Zahir on juuri sellainen kirja, mistä minä pidän. Kaunista, mutta suhteellisen nopeasti luettavaa tekstiä ja mielenkiintoisia, moniulotteisia henkilöitä, jotka saavat minut ihastumaan ja toisaalta myös vihastumaan. Eniten minua viehättää nimenomaan Coelhon tapa kirjoittaa. Tunnelma oli hieman samankaltainen, kuin Makinea lukiessani. Pidän todella paljon tällaisesta "taiteilijamaisesta" otteesta kirjoissa. Ja kun sillä otteella kirjoitetaan taidemaailmasta, niin lopputulos ei voi olla mitään muuta kuin hyvä ja kaunis. Coelho ei kuitenkaan vie mitään äärimmäisyyksiin, vaan kokonaisuus pysyy selkeänä ja helposti luettavana.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, teoksen henkilöhahmot aiheuttivat minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Välillä ihailin kirjailijan voimakasta tahtoa ja päättäivyyttä, mutta seuraavalla sivuilla saatoinkin jo kiehua raivosta kirjailijan aikaansaamattomuuden ja "kärsivä taiteilija" -mentaliteetin vuoksi. Mihailkin tuntui silloin tällöin kiehtovalta oman tiensä kulkijalta, mutta useimmiten ärsyynnyin henkilön kummallisuuteen, outoihin ajatuksiin ja turhaan salaperäisyyteen. Mariekin oli ihailtavan lojaali ja luottavainen, mutta välillä niin ahdistavan alistuva nainen. Coelho onkin onnistunut luodessaan voimakkaita hahmoja, jotka saavat ihmisissä aikaan tunteita.

Paulo Coelhon kirjat ovat kehuttuja ja suosittuja, moni tunnunikin on lukenut hänen teoksiaan. Zahir todisti minulle, että kehut eivät suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan Coelhon tyyli on kerrassaan ihastuttava. Mikä teos minun kannattaisi lukea seuraavaksi? Tarttuisinki Alkemistiin vai Portobellon noitaan? Osaisiko joku suositella?

Haluaisin vielä kiittää La petite lectrice -blogin Katria, jonka järjestämästä arvonnasta satuin voittamaan Zahirin ja Tämä siunattu koti -teoksen. Katri ei lämmennyt suuremmin kummalekaan kirjoista, mutta minä pidin molemmista kovasti ja olen onnellinen, että sain ne käsiini. Lahirin  teoksia en olisi varmasti edes huomannut ilman blogia, mutta nyt Kaima odottaakin hyllyssä omaa vuoroaan. Onneksi meitä on moneen junaan! 

Inspiroivia kuvia

Olen ottanut kuvat itse, ethän siis kopioi niitä luvatta!

Kun elämä stressaa

Paulo Coelhon Zahir on maannut yöpöydälläni jo pitkän tovin. Jostain syystä en vain saa kirjaa luettua. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi kirjasta. Se on mielestäni ihana ja kirjoitan siitä varmasti vielä joku päivä arvion. Miksi lukeminen kuitenkin tökkii? Olen jo pitkään pohtinut vastausta kysymykseen.

Kaikkein todennäköisin syy viime aikojen hiljaiseloon on koulu. Kauhea määrä töitä palautettavama ja lukuisia oppikirjoja selattavana. Tämän lisäksi pitäisi jaksaa käydä töissä ja urheilemassa. Pitäisi olla myös sosiaalinen ja pitää yhteyttä kavereihin. Kun rauhallista vapaa-aikaa lopulta löytyy, en osaa tarttua kirjaan. Kaivaudun mieluummin peiton alle ja nukahdan. 

Syynä voi olla myös se, että en osaa lukea pienissä pätkissä. Haluan varata lukemiseen aikaa ja uppoutua tarinaan kunnolla. Valitettavasti se ei onnistu minulta bussissa tai vastaavassa tilanteessa. Olen oikeasti kateellinen kaikille, jotka pystyvät lukemaan aina muutaman sivun kerrallaan.

Haluan lukea. Mikään ei ole ihanampaa kuin istua rauhassa hyvän kirjan kanssa. Tuntuu kuitenkin siltä, että oma elämä riepottelee tällä hetkellä niin paljon, että ei ole aikaa ja jaksamista uppoutua muhini maialmoihin. Vaikka se olisikin ehkä kaikkein paras keino paeta ympäröivää kaaosta. Olen muuttamassa tällä viikolla uuteen asuntoon ja olin viime viikon reissussa, joten stressiä on riittänyt. 

Miten saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja tartuttua kirjaan? Tiedän, että nauttisin ja oloni paranisi  suunnattomasti, jos vain saisin olla rauhassa ja malttaisin lukea. Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, että ei ole lupaa rentoutua, kun olisi niin paljon asioita hoidettavana. Tämä saattaa kuulostaa ulkopuolisesta täysin käsittämättömältä, mutta itse koen tilanteen todelliseksi ongelmaksi.

Toivottavasti elämä tasaantuu ja pääsen pian taas lukemaan hyviä kirjoja. Talvikin tulee, ja sohvalle käpertyminen teekupin kanssa kuulostaa ihan liian täydelliseltä.

Tämä siunattu koti

Kirjoittanut: Jhumpa Lahiri
Alkuperäinen nimi: Interpreter of Maladies
Ilmestynyt 1999
Suomentanut: Kersti Juva

Jhumpa Lahirin esikoisteos koostuu yhdeksästä kertomuksesta. Ne ovat erillisiä, mutta liittyvät kaikki jollain tavalla Intiaan. Tarinat ovat Väliaikainen järjestely, Kun Pirzada kävi meillä syömässä, Tuskien tulkki, Oikea durwan, Seksikäs, Senin täti, Tämä siunattu koti, Bibi Haldarin hoidot ja Kolmas ja viimeinen maanosa. 

Pidin jokaisesta tarinasta kovasti ja kaikki kertomukset tulikin luettua muutaman päivän aikana. En ole pitkään aikaan lukenut novelleja ja tämä teos toi tilanteeseeni erittäin mukavaa ja toivottua vaihtelua. Nautin paljon Lahirin teoksesta ja aion painaa kirjailijan nimen muisitini tulevaisuuden varalle.

Tämä siunattu koti käsittelee erilaisten ja toisilleen vieriden kulttuurien kohtaamista, suuria elämänmuutoksia ja rakkautta sen eri vaiheissa. Teoksessa on jotain todella herkkää, arkisetkin asiat kuvataan todella kauniisti ja lämpimästi. Pienet jokapäiväiset tapahtumat ja kohtaamiset kasvavat suuriksi ja merkittäviksi, näennäisen vaatimattomat henkilöt muuttuvat sankareiksi. Uskon, että novellien herkkä ja lämmin tunnelma oli juuri se tekijä, joka sai minut innostumaan teoksesta.

Intialainen kulttuuri on mielestäni todella kiehtova ja kaunis myös kaikessa karuudessaan. Olen kokenut sen aina jollain tavalla erityisen kiinnostavaksi ja haluaisinkin joskus päsätä käymään maassa itse. Intia on minun silmissäni lämmin, värikäs ja mausteinen. Siellä elää ihmisiä kaikista yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ryhmistä, samoissa kylissä ja kaupungeissa. Maailman väkirikkaimmalla maalla riittää ongelmia, mutta silti se on pystynyt säilyttämään elävänä kauniin kulttuurinsa. Kiinnostukseni tätä monipuolista maata kohtaan on varmasti toinen syy siihen, miksi pidin Lahirin teoksesta niin paljon.

Oletteko te lukeneet Jhumpa Lahirin teoksia? Mitä mieltä olette näistä kertomuksista? Mikä oli suosikkinne? Ajattelin lisätä Lahirin Kaiman lukulistalleni, sillä luin siitä muutaman arvostelun ja sekin onnistui herättämään mielenkiintoni.

Punapukuisen naisen talo

Kirjoittanut: Maija Asunta-Johnston

Ilmestynyt 1999

Kun Wienissä asuva Maija Asunta-Johnston ostaa keväällä 1994 talon pienestä unkarilaisesta kylästä, hän astuu tietämättään todelliseen seikkailuun. Várbalogin pikkukylässä "puitteet ovat vaatimattomat, tapahtumat vähäeleisiä ja kohtaamiset usein ruohonjuuritason tapaamisia", mutta elämä talossa on täynnä yllätyksiä ja elämän pieniä iloja.

Tämä teos on päiväkirja, joka kertoo puuhakkaasta elämästä Punapukuisen naisen talossa vuosina 1994-1997. Päivät Várbalogissa täyttyvät arkisesta aherruksesta, puutarhan hoidosta, mehun keittämisestä ja lauluilloista ystävien kanssa. Arastelin hieman kirjan lukemista, sillä päiväkirjamuotoon kirjoitetut teokset saavat minut tuntemaan oloni "tirkistelijäksi".

Aluksi minusta oli todella mukava lukea talon kunnostuksesta, puutarhatöistä, marjojen mehustamisesta ja odottamisesta Itävallan ja Unkarin rajalla, mutta melko pian lukeminen alkoi tökkiä pahemman kerran. Minusta tuntui siltä, että kirja toistaa itseään. Enkö minä lukenut tämän jo aiemmin? Tietenkään ei voi olettaa, että pienessä maalaiskylässä tapahtuisikaan mitään ihmeellistä, mutta minulle parisataa sivua rikkaruohojen kitkemistä on jo hieman liikaa. Kirjan lukeminen loppuun oli minulle melkoinen prosessi ja puhdas työvoitto sen sijaan, että olisin siitä jollain tapaa nauttinut. Olisin kovasti halunnut pitää teoksesta ja suomalaisella sisulla annoinkin sille monta mahdollisuutta, mutta aina ei nappaa. 

Kirjassa vilahtaa todella monta eri henkilöä ja välillä on vaikea hahmottaa, kuka on kuka. Lisäksi osa talon vieraiden päiväkirjamerkinnöistä on kirjoitettu joko englanniksi tai saksaksi. Tämä on harmi, sillä englanniksi kirjoitetut pätkät pystyin kyllä lukemaan, mutta saksankielinen teksti oli vain pakko hypätä yli. Olisi ollut mukava lukea talon vieraiden mietteitä, mutta ymmärrän kyllä, miki ne on jätetty suomentamatta.

Kirjasta löytyy kuitenkin myös positiivisia puolia. Pidän todella paljon Asunta-Johnstonin tyylistä kirjoittaa, mikä on varmasti yksi syy siihen, että luin kirjan loppuun asti. Minusta oli mukava lukea kuvauksia talon pihasta ja sen kasveista, sillä olen itsekin puutarhassa viihtyvää sorttia. Loppujen lopuksi uskon, että olen  vain väärä lukija tälle kirjalle. Joku toinen nauttisi tästä varmasti erittäin paljon. Itse olen kutienkin tyytyväinen, että kirja on luettu ja saan siirtyä muiden teosten pariin.

I ♥ YOUR BLOG

Sain tällaisen ihanaisen post it -lappusen La petite lectrice -blogin Katrilta. Kiitoksia ihan kurjan paljon! Tunnustus on tarkoitus antaa viidelle suosikkiblogille ja minä annan lappusen seuraaville bloggaajille:

Tea with Anna Karenina -blogin Nooralle, Luen ja kirjoitan -blogin Paulalle, Luettua-blogin Sannalle, Kirjojen salainen puutarha -blogin Äidille ja Tarinauttisen hämärän hetket -blogin Elma Ilonalle. Kaikilla teillä on ihanat blogit ja kirjoituksianne on mukava lukea. Minun oli todella vaikea valita nämä blogit, mutta. onneksi niin moni on lappusen jo saanutkin.

Tässäpä pikkirikkisen ohjeistusta:

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.

4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Ranskalainen testamentti

Kirjoittanut: Andreï Makine
Alkuperäinen nimi: Le testament francais
Ilmestynyt 1995
Suomentanut: Annikki Suni

"Pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella aron laidalla Siperiassa ja kuulee mielikuvitusta kiihottavia kertomuksia entisiltä ajoilta. Ajoilta jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa, kertomuksia tapahtumista ja paikoista jotka taikoivat oven auki todellisuuden arjesta ihmemaailmaan. Perveke leijuu aron yllä, ja poika näkee edessään Pariisin suuren tulvan, kaupungin talorykelmät, katedraalien huiput. Isoäidin säilyttämät sanomalehtileikkeet ja vanhat valokuvat lumoavat pojan. Isoäidiltä hän myös perii rakkauden ranskan kieleen ja kirjallisuuteen.

Isoäiti Charlotten kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain venäläinen suljettu yhteiskunta ja keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä."

Tämä on on ihana kirja, jossa nuori poika etsii itseään ja omaa identiteettiän neuvostoajan Venäjällä. Teksti on aivan mielettömän kaunista ja ainutlaatuista. Miten niin karut ja arkiset tapahtumat ja ajatukset voikin kertoa  näin mielettömällä tavalla? Ristiriita on kiehtova, lähes lumoava. Myös ympäristön kuvaukset ovat  mielestäni todella upeita. Olen kuullut, että kirja on kaunis, mutta ihan tällaista en sentään osannut odottaa. Voiko tätä kehua tarpeeksi?

"Viiruselkäisiä ahvenia, täplikkäitä haukia, punaeväisiä sorvia nousi avannosta; ne irrotettiin koukusta ja heitettiin lumeen. Muutaman kerran hypähdettyään ne jähmettyivät ja jäätyivät hyytävässä tuulessa. Selkäevät peittyivät kiteisiin, niistä tuli satumaisia diadeemeja."

"Aurinko sammui aron laidalle. Mutta viileiden kesäiltojen valoisa kuulaus säilyi ilmassa vielä pitkään. Metsikön takaa kajahti Kukuskan vihellys, kylmässä ilmassa kimeämpänä kuin ennen. Puiden oksia täplittivät jo keltaiset lehdet. Aivan ensimmäiset. Pienen veturin vihellys kajahti taas. Nyt jo kaukaa, heikentyneenä."

Makinen teos on todella tunnelmallinen ja koskettava. Takakansi kertoo romaanin pohjana olevan kirjailijat omat vaiheet, mutta minä luin sitä mieluummin täysin fiktiivisenä kertomuksena. Olin aivan omissa maailmoissani kirjan kanssa, uppouduin siihen täysin. Moni asia jää teoksessa avoimeksi, mutta minusta sen ei kuulukaan paljastaa ihan kaikkea, eikä jokaista riviä ole tarkoituskaan ymmärtää. Kenties juuri se tietty salaperäisyys tekee teoksesta niin  vetovoimaisen ja valloittavan. Uskon, että Ranskalainen testamentti on sellainen kirja, josta löytää jokaisella lukukerralla  aina jotain uutta.

Minua kiinnosti myös kahden täysin erilaisen maan vastakkainasettelu. Ihastuttava, elämäniloinen ja lämmin Ranska, vastassaan karu, kylmä ja sotaisa Venäjä. Asetelma luo jännitteitä, jotka eivät purkaudu missään vaiheessa. Poika kamppailee näiden kahden maailman välillä ja yrittää löytää omaa paikkaansa. Se ei ole helppoa, etenkään jos ympäristö asettaa tiettyjä odotuksia ja paineita.

Jos minun täytyy sanoa kirjasta jotain negatiivista, niin huutomerkkejä ja kolmea pistettä löytyy tekstistä hieman turhan usein. Jos tällaista lukisi monta kirjaa peräkkäin, alkaisi se pikkuhiljaa ärsyttää. Kun jotain asiaa toistetaan liian usein, se menettää merkityksensä ja hohteensa.

Ranskalainen testamentti oli ensimmäinen Makinen teos, jonka luin, eikä se varmasti jää viimeiseksi. Ymmärsin tarttua tähän kirjaan ainoastaan muiden blogien ansioista. Olin lukenut monta hyvää arvostelua ja lukukokemusta teoksesta ja kun sen kauniit kannet osuivat silmiini divarissa, en voinut enää poistua ilman sitä. Te blogisisaret/veljet ette ole kehuneet tätä turhaan! Yksi parhaista lukemistani kirjoista, rakkautta ensimmäisestä sivusta lähtien.

Iltasatuja Lauralle

Järjestelin eilen kirjahyllyäni, selasin ja silittelin rakkaimpia aarteitani. Päätin haastaa itseni lukemaan kaikki kirjahyllystäni löytyvät sadut. Kirjat ovat kerääntyneet minulle pikkuhiljaa vuosien varrella ja aina olen lukenut, varjellut ja rakastanut niitä. Ajattelin, että voisin silloin tällöin lukea yhden tarinan itselleni iltasaduksi. Noita tarinoita nimittäin riittää kyllä pidemmäksikin aikaa...

Astrid Lindgren: Kaikki minun lapseni

Raul Roine: Satuja

Elsa Beskow: Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä

Suomen lasten hölmöläissadut

Suomen lasten eläinsadut

Raili Pursiainen & Heikki Hyvärinen: Savon lasten satukirja

H.C Andersenin satuaarteita

Suomen lasten satuaarteet

Elsa Beskow: Kukkaisjuhla

Rudolf Koivun satuja ja tarinoita

Tottakai hyllystäni löytyy myös Mauri Kunnaksen Koiramäki, Seitsemän koiraveljestä ja Robin Hood. En kuitenkaan ota niitä mukaan haasteeseen, sillä ne tulee kyllä luettua ainakin kerran vuodessa.

Pieni suklaapuoti

Kirjoittanut: Joanne Harris

Alkuperäinen nimi: Chocolat

Ilmestynyt 1999

Suomentanut: Arja Gothoni

"Katselin näyteikkunaa tänä aamuna. Valkoiselle marmorihyllylle on asetettu lukemattomia rasioita, paketteja, hopea- ja kultapaperitötteröirä, ruusukkeita, kelloja, kukkasia, sydämiä ja pitkiä monivärisiä nauhakiehkuroita. Lasimaljoissa ja vadeilla on suklaata, konvehteja, Venuksen rintoja, tryffeleitä, kerjäläisiä, sokeroituja hedelmiä, pähkinämakeisia, suklaasimpukoita, sokeroituja ruusun terälehtiä ja orvokkeja... Puoliksi laskettu kaihdin suojaa niitä auringolta ja ne hohtavat tummina kuin vedenalainen aarre, kuin Aladdinin luolan makeat kalleudet."

Kun kiertolaisen elämää elänyt Vianne Rocher asettuu tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään ja avaa herkullisen suklaapuodin, ei kristittyjen kyläläisten elämä ole enää entisellään. Käsintehdyt suklaamakeiset sekä Viannen elämänilo ja huoleton olemus saavat kylän ihmiset ihastumaan, mutta myös pahastumaan. Toiset turvautuvat hädän hetkellä kirkon sijasta kaakaokuppiin, kun taas toiset alkavat korostaa entistä enemmän perinteisiä kristillisiä arvoja. Kylän kirkonmies Francis Reynaud ajattelee Viannen Suklaataivaan olevan pakanallinen uhka, joka saattaa kyläläiset paholaisen teille. Pääsiäisen suklaafestivaali on papille liikaa ja tämä päättää lopulta ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti on itsessään kuin ihana ja makea suklaakonvehti. En tiedä, voiko kirjaa kuvata tällaisella sanalla, mutta minusta tarina on kerrassaan suloinen. Onnellisia ihmisiä, juhlia, suklaata ja vielä enemmän suklaata. Lämminhenkinen teos vetää suupielet hymyyn lähes väisätämättä. Vaikka vaikeuksia riittää, elämänilo säilyy ja kaikki päättyy lopulta onnellisesti.

Suurin osa kirjasta kerrotaan Vianne Rocherin näkökulmasta, mutta osassa kirjaa kertojana toimii pappi Reynaud, joka tilittää tuntojaan häntä edeltäneelle kirkonmiehelle. Tämä on mielestäni erittäin hauska asetelma, tarinaa kerrotaan taisteluparin molempien osapuolien näkökulmasta. Lukiessa ei kuitenkaan mene missään vaiheessa sekaisin eikä tarvitse erikseen miettiä, kuka on milloinkin äänessä. 

Teoksen henkilöhahmot ovat sympaattisia maalaiskylän asukkaita ja erilaisia, omalaatuisia persoonia. Suklaataivaan omistaja Vianne Rocher ja tämän iloinen tytär Anouk, jolla on mielikuvitusystävänään kani nimeltä Pantoufle. Guillaume Duplessis, joka rakastaa koiraansa yli kaikein. Armande, Joséphine ja Roux  -- kaikki ovat mielestäni erittäin hurmaavia henkilöitä. Minulle syntyi kirjaa lukiessa hauska mielleyhtymä, sillä yhdistin Francis Reynaudin jatkuvasti Disneyn elokuvasta Notre Damen kellonsoittaja tuttuun Frolloon. Hartaasti uskovainen mies, joka pitää eri tavalla ajattelevaa naista paholaisen lähettiläänä. Vahva hahmo, jolla on kuitenkin  inhimillisiä heikkouksia.

Oi, nautin tämän kirjan lukemisesta ihan hirmuisen paljon ja Pieni suklaapuoti jää varmasti hyllyyni pidemmäksi aikaa. Tämä on varmaan parasta mahdollista luettavaa, jos elämässä sattuu tulemaan sellainen kausi, että kaikki tökkii ja menee päin metsää. Olen nähnyt tarinaan pohjautuvan elokuvan joskus kauan sitten, mutta pitääpä katsoa se mahdollisimman pian uudelleen. Minun on melko vaikea kuvitella Johnny Deppiä Rouxina, mutta onneksi näyttelijä hoitaa lähes aina roolinsa kunnialla.

Mitäs mieltä te muut olette olleet tästä suloisesta kirjasta? Oliko Pieni suklaapuoti herkullista luettavaa, vai kenties liian makeaa? Mitä mieltä olette kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, vastasiko odotuksia?